Onnellisuus vs. onnettomuus

Viime blogissa mainitsemani projekti on lähtenyt lentoon paremmin kuin kukaan uskalsi odottaa. Lisäksi isäkuukausi alkaa huomenna. Matkasta nauttiminen on kannattanut sillä viime päivinä olotila on ollut paljon aikaisempaa parempi. Voisi jopa sanoa, että olen ollut onnellinen. 

Mutta, jotta tietää olevansa onnellinen, tarkoittaa sitä, että joskus on ollut onneton. Ja kuten kaikki tietävät, on niin niin paljon helpompi olla onneton kuin onnellinen. Onnellisuus on universaali päämäärä johon kaikki pyrkivät ja johon pyrkimisestä on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja. Onnellisuutta pidetään olemisen korkeimpana muotona ja onnellisena ollessaan ihminen alkaa pelkäämään milloin hänestä tulee taas onneton. Mikä saa aikaan onnettomuutta.

Normaalisti koko ongelmaa lähestytään positiivisuuden kautta (Miten voin olla onnellinen?). Mutta entä, jos kerrankin lähestytään ongelmaa negatiivisuuden kautta: Miten minusta tulee onneton? Kyse on kolikon kahdesta puolesta (kumpi oli ensin, muna vai kana), mutta jos onnettomuus on yleisempi ilmiö kuin onnellisuus, eikö onnettomuuden kautta kannata lähteä hakemaan vastausta onnellisuuteen?

Juuri näin ajatteli Chris Guillebeau ja listasi asioita, jotka tekevät ihmisistä onnettomia. Moni asioista on itsestäänselvyys, mutta alla omalta kohdalta kiinnostavimmat tekijät, jotka tekevät ihmisistä onnettomia:

Vertaa itseäsi muihin:  Suurin osa meistä tekee tätä todennäköisesti päivittäin ja alitajuisesti (Kenellä on suurin palkka/asunto/auto? Kuka matkustaa erikoisimmalle lomalle pisimmäksi aikaa?). Totta, tämä on harvinaisen helppo ja yleinen tapa viedä energia aivan väärään suuntaan. Jokainen ihminen on yksilö, jolla on erilainen tausta. Vertailusta ei voita mitään. 

Unohda nauttia matkasta: Olen tainnut kirjoittaa tästä jo tarpeeksi... 

Anna muiden määrittää arvosi ja päämääräsi: Arvot ovat jokaisella ihmisella yksilölliset. Jokaisella ihmisellä on mielekkäät päämäärät, jotka perustuvat arvoihin. Sen takia kunkin yksilöllisiä päämääriä ja arvoja tulisi käsitellä jokaisen omana aarteena. Valitettavasti kuitenkin tämä unohtuu (liian) usein. Ja myös itseltäni. Jokaisella henkilöllä on erilaiset tavat tehdä töitä, nähdä asioiden tärkeysjärjestys jne. Jokainen tapa on yhtä tärkeä.

Samalla, jos mietitään työelämää yleisemmin, turhan monella työpaikalla oletetaan, että ihmiset muuttavat omia arvojaan tai työnteon missiotaan työnantajan vaatimusten mukaan. Eikö asian pitäisi mennä juuri päinvastoin? Eikö kaikkien ihmisten omia arvoja tulisi arvostaa ja rakentaa niistä yrityksen menestyksen avain? Arvojensa mukaan elävät ihmiset ovat muita onnellisempia ja tekevät parempaa työtä

Valita kaikille, jotka kuuntelevat: Kun vauva hymyilee, mitä teet? Sama toimii negaation kautta. Valittaminen lisää valittamista. Mikä lisää valittamista. Valittaminen on helppoa (nimimerkillä Satun tietämään). Ongelma on, että valittamisesta harvoin seuraa muuta kuin lisää valittamista. Entä, jos valittamisen sijaan keskittyisi puhumaan positiivisesti asioista ja ihmisistä? 

Reagoi, älä aloita: Jos elämä on pelkkää asioihin reagoimista, kuinka voit nauttia matkasta tai määrittää omat päämääräsi? Miten voit tietää mihin matka on viemässä tai mikäli reittisi on oikea? Eikö parempi, myös työelämässä, olisi joskus jättää reagoimatta asioihin ja käyttää sekin aika itselle tärkeiden asioiden aloittamiseen? Eikö tällöin asiat olisi arvojen mukaiset ja matkakin oman näköinen?

Oikeastaan on todella helppoa olla onneton. Mutta, jos miettii Guillebeaun listaa, on myös todella helppoa olla onnellinen. Riittää, että kuuntelee itseään, ei anna muiden määrittää elämän suuntaa ja puhuu asioista positiivisesti. 

Pieniä ja helppoja asioita. Joista ei tarvitsisi kirjoittaa satojen sivujen kirjoja tai laskuttaa tuhansia konsultointina. Riittää, että jokainen keskittyisi perusasioihin. Perusasioista tulee perusmiehen onnellisuus. 

Iisakin kirkoja rakentamassa

Matka vai päämäärä? Matkalla nähtävät ja koettavat asiat vai päämäärässä odottava palkinto ja kaiken täyttymys? Olen pyöritellyt näitä kysymyksiä blogissani useaan otteeseen, päätyen usein tulokseen, että matka on aina tärkeämpi kuin päämäärä. Ja vapaus valita kuinka tekee matkansa johtaa aina nopeammin, paremmin ja mielekkäämmin päämäärään. 

Pari viikkoa sitten löysin tekstin, jossa pyydettiin unohtamaan oikeastaan koko päämäärä. Kuulema vain näin henkilö voi nauttia matkasta, on matka sitten työtehtävä, juoksulenkki tai vaikkapa lasten kasvatus. Tekstin mukaan tämä on myös parhaiden tulosten takana. Aitona konsulttina luin artikkelin, kirjoitin siitä ja unohdin sen sen jälkeen. Mikäli olisin pitänyt artikkelin mielessä, olisivat kaksi artikkelin kirjoittanutta seurannutta viikkoa olleet mielekkäämmät.

Tällä viikolla nimittäin tapahtuu kaksi suurta asiaa. Huomenna lanseerataan yksi työurani suurimmista projekteista. Lisäksi jään perjantaina isäkuukaudelle. Projektin lanseeraus on vaatinut luonnollisesti suuren määrän valmistelua ja viilaamista. Projektiin liittyvä työ on keskittynyt siihen, että kaikki on huomenaamulla klo 8 valmiina lanseerausta varten. Samalla kuitenkin asiat, jotka ovat tehneet projektista niin antoisan (tekemisen vapaus, mukava tiimi, oikeasti tärkeä ja kiinnostava aihe) ovat unohtuneet maalia kohti juostessa. Matkasta on tullut nauttittua moneen kertaan, mutta maalin jo näkyessä matkan teon ihanuus on unohtunut. Mikä on näkynyt stressinä.

Sama on oikeastaan pätenyt isäkuukauden aloittamiseen (ja tämä taitaa päteä kaikkiin lomien alkuun). Vaikka ihminen nauttii työstään, sieltä poisolo aiheuttaa luterilaisessa sielussa pienen tunteen, että toimiikohan kaikki poissaollessa. Aivan varmaan toimii. Mutta tuo poissaolon vaikeus saa aikaan tunteen, että kaiken on oltava valmiina ennen toimistolta poistumista. Mistä seuraa taas, että matkasta (eli työnteosta) nauttiminen unohtuu, keskittyminen kohdistuu maaliin ja nautinto katoaa. Nautinnon kadotessa loma menee lomalle jäämisstressistä toipuessa.

Joten, kunnon konsulttina, en ole tehnyt sitä mistä olen kirjoittanut, mikä on näkynyt väsymisenä ja pinnan kireytenä. Pohtiessani kahta viimeistä viikkoa olen myös pohtinut miksi maalin saavuttaminen ja viimeiset metrit ovat niin vaikeita. Tämä johtuu toisesta asiasta mistä olen paljon kirjoittanut: virheiden pelosta. Maalin lähestyessä ihmiset alkavat alitajuisesti pelkäämään, että entä jos maali ei olekaan se oikea? Entä, jos projekti ei lähdekään käyntiin? Entä, jos isäkuukausi ei olekaan sitä mitä halusin sen olevan? Entä, jos isäkuukauden aikana menetän jotain korvaamatonta töissä? Entä, jos sekä projekti että isäkuukausi ovat kummatkin virheliikkeitä?

Tätä pohtiessani törmäsin Nilofer Merchantin artikkeliin, jossa puhuttiin periksiantamisesta. Artikkelissa kuvataan hyvin kuinka itseasiassa virheet, joksi myös periksiantaminen voitaneen laskea, valmistavat meitä aina johonkin suurempaan. Sen takia sekä virheet että myös luovuttaminen ovat voivat olla hyviä asioita:

"Life is full of twists and turns. But it also has straight stretches of open road. As each one of us has to learn for ourselves, failure can lead us to a new place. Many times that means sticking it out, pushing through, and yet, sometimes that means putting the thing down. Perseverance is needed in life to be successful, and it is wisdom that lets us know when enough is enough. Sometimes, to get where you're going, you first have to leave where you've been."

Eli loppujen lopuksi maaliin pääsyä ei tulisi jännittää tuloksen takia vaan ottaa se vastaan kaikkineen mahdollisuuksineen. Sekä hyvä että huono tulos näkyy kumpikin oppimisena ja kasvamisena ennemmin tai myöhemmin. Näin voi nauttia sekä matkasta että maalista ja olla itse onnellisempi ja tehdä muut onnelliseksi. 

Artikkelissa oli myös toinen lainaus, joka oli omalla kohdallani ehkäpä paras mitä olen lukenut koko kesänä:

"You can quit things like businesses or projects if you know they are merely one means to your passion. You know if you've done your very best to make it work. But what you can't quit is fighting for your purpose, and living, and finding new, more effective ways to bring forth your passions in the world. We can quit things, but what we can't quit is fighting for our dreams."

Mitä tapahtuu maalin jälkeen ei oikeastaan ole edes tärkeää, jos olet matkalla maaliin tehnyt asioita, joiden uskot olevan tärkeitä itsellesi, lähimmäisillesi ja yhteiskunnalle, asioita joista aidosti välität. Onko maali, josta et välitä oikeastaan edes matkan aloittamisen arvoinen. Ja vastaavasti, eikö kaikkien pitäisi keskittyä pääsemään niihin maaleihin, joista oikeasti välittävät.

Isäkuukausi on hyväksi perheelle. Projekti on hyväksi yhteiskunnalle. Maali on lähellä. Aika nauttia viimeisistä metreistä. 

Viestimistä, ihmisiä ja myyntiä

Olen viime viikot risteillyt ympäri Suomen maata tekemässä yhtä sun toista. Välillä sekä pää että häntä on ollut hukassa. Reissuilla on kuitenkin tullut vastaan mielenkiintoisia ihmisiä ja vielä mielenkiintoisempia tarinoita ja näkemyksiä. Joskus näkemysten kanssa on voinut samaa mieltä, joskus eri mieltä, mutta kaikki niistä on omalta osaltaan pistänyt ajattelemaan. 

Mielenkiintoisin näkemys, ja oikeastaan se näkemys, joka sai heräämään loman jälkeisestä koomasta, tuli erään erittäin pitkän pitkän päivän viimeisessä tapaamisessa. Tapaamisessa oli paikalla kolme henkilöä ja se alkoi normaalikaavan mukaan (miten kokoukset nyt pakkaavat alkamaan). Kokouksen  normaalidynamiikka muuttui kuitenkin erään kokouksen osapuolen alkaessa kertomaan näkemyksiin myynnistä ja viestinnästä. 

Vaikka organisaatioiden muutokset ja organisaatiomallien kehitys on elättänyt konsultteja jo vuosikymmeniä, organisaatioiden perusrakenteet ovat kuitenkin pysyneet suhteellisen vakaina. On myyntiä, HR:ää, viestintää, markkinointia, kehitystä ja niin edelleen. Yrityksestä riippuen nämä rakenteen osat joko tekevät tai eivät tee yhteistyötä.

Mainitsemani kokouksen osapuolen näkemys kuitenkin myynnistä ja myyntiosastoista oli hieman poikkeava. Hänen mukaansa tulevaisuudessa ei ole enää myyjiä. Koko ammatti tulee kuolemaan internetin ja varsinkin sosiaalisen median myötä. Tiedon määrän kasvaessa ja sen saatavuuden jatkuvasti helpottuessa, mahdollisilla asiakkailla on helposti saatavilla vaikkapa sama tieto kuin automyyjillä. Sama logiikka pätee hänen mukaansa esimerkiksi palveluiden myynnissä (ja myös konsultoinnissa) vaikka tietenkin palveluiden monimutkaistuessa vaatii tiedon hankinta enemmän aikaa.

Itse myyjän roolin pienentyessä ja tehtävän kadotessa, kaupan teon vastuu siirtyy muutamilta henkilöiltä koko organisaatiolle ja kaikille sen henkilöille. Myyjiä ei ole ja samalla kaikki ovat myyjiä. Vastuu on kaikilla ja samaan aikaan ei kellään. Jokainen yrityksen työntekijä on kävelevä mainos, jonka tekemiset (ja varsinkin tekemättä jättämiset) voidaan raportoida välittömästi netin välityksellä. Jos näkemystä viedään pidemmälle, myyntitavoitteet pitäisi olla kaikilla, joilla on yrityksen käyntikortti.

Vastaava idea on varmaan elänyt aikaisemminkin, mutta itse oikeastaan oivalsin sen vasta tuon tapaamisen yhteydessä. Samalla oivalsin kuinka paljon muutosta tämä ajattelutapa vaatisi monelta organisaatiolta. Kyseessä olisi valtava yrityskulttuurin muutos varsinkin yrityksissä, joissa on ollut perinteisesti isot myyntiorganisaatiot ja myynti on keskitetty yhteen paikkaan. Samalla myynnin ulkopuolisten jäsenten on ollut helppo mennä karkuun asiakasta, joka kuitenkin loppujen lopuksi maksaa palkan. Myynnin roolin muuttuminen näkyy yrityskulttuurien muutoksen lisäksi tehtävien monipuolistumisena. Myynnin roolit eivät ole enää tulevaisuudessa perinteisiä pölynimurikauppiaita vaan enemminkin oman työnsä sankareita, jotka uskovat työhönsä. Se ei vaadi verratonta supliikkia vaan lähinnä luottamusta itseensä.

Mutta rajoittuuko tämä perinteisen organisaatiomallin muutos pelkästään myyntiin? Eikö samalla logiikalla voitaisi jakaa kaikki helposti tietyille osastoille ulkoistetut tehtävät yhteisiksi? Eikö HR:n pitäisi olla kaikkien tehtävä? Miksi ihmisten hyvinvoinnin ja kehittymisen organisaatiossa pitäisi olla muutaman henkilön vastuulla? Eikö sen vastuun pitäisi kaikkien esimiesten pöydällä?

Sama pätee myös viestintään. Ihmiset viestivät jatkuvasti. Eikö silloin pelkkä töihin tuleminen tarkoita viestimistä työnantajansa nimissä? Miksi yrityksen nimissä viestiminen pitäisi ulkoistaa yhdelle osastolle? Eikö viestimisestä (ja varsinkin linjakkaasta viestimisestä) pitäisi tehdä kaikkien asia?

Maailmassa on taatusti yrityksiä joissa sekä viestiminen, HR kuin myyntikin on koko henkilöstön asia. Apple on todennäköisesti eräs näistä. Mutta maailmassa (ja etenkin Suomessa) on myös paljon yrityksiä, joissa henkilöstön hyvinvoinnista huolehtiminen on ulkoistettu HR:lle, myynti on erillään muusta toiminnasta ja viestintä on pelkästään työnantajalehti.

Paljonko yritykset säästäisivät, jos niiden yrityskulttuurissa nämä asiat olisivat jaettu kaikkien vastuulle? Miten paljon parempi tulos yrityksessä olisi, jossa kaikki puhaltaisivat yhteen hiileen yhteisissä asioissa, joita etenkin viestintä, HR, myynti ovat? Kuinka paljon mukavampi siellä olisi työskennellä?

Kokouksen osallistujalla oli vankka mielipide asiasta. Taidan olla hänen kanssaan samaa mieltä.

Päämäärä vai matka?

Kävin juuri juoksemassa. Juokseminen on sen puoleen jännä harrastus, että oikeastaan koskaan ei tiedä kuinka juoksu kulkee: joskus se yhtä tuskaa alusta katkeraan loppuun ja joskus se tapahtuu kuin itsestään. Olen monesti pohtinut, mistä se johtuu ja satuin tänään löytämään Christian Jarrettin artikkelin, joka saattaa selittää mistä on kyse. Ehkä kyse ei olekaan itse juoksutapahtumasta vaan enemmän siitä, mitä odottaa tapahtuvaksi juoksun jälkeen.

Olen toistanut blogissa (liian) moneen otteeseen kuinka työ on motivoivinta silloin kuin ihmisille annetaan päämäärä ja he itse saavat päättää kuinka päästä sinne. Mutta entä se itse matka? Kuinka saada siitä kaikki irti? Kuinka varmistaa, että päämäärään päästään ja mielekkäästi? Jarrettin artikkelin (joka perustuu Ayelet Fishbachin ja Jinhee Choin tutkimukseen) mukaan päämäärän pitäisi olla ainoastaan innoittaja, joka laittaa ihmisen tekemään asioita. Alkuinnostuksen jälkeen paras tulos saavutetaan, kun keskitytään itse matkasta nauttimiseen ja jätetään päämäärä taustalle. Näin henkilö viihtyy matkalla paremmin ja päämääräkin saavutetaan helpommin. Päämäärän unohtaminen taustalle auttaa myös pitämään silmät auki uusille tavoille tehdä matkaa. Kyse on loppujen sisäisestä motivaatiosta ja siitä mielihyvästä, joka tulee kun henkilö pyrkii tekemään asioita, jotka kokee mielekkääksi. Keskittyminen ulkoiseen motivaatioon ja porkkanaan päämäärässä voi tuhota sisäinen motivaation aikaansaavan mielihyvän.

Takaisin juoksemiseen. Jos Jarrettin artikkelin sanomaa tuo juoksun maailmaan, mitä enemmän juoksija  keskittyy siihen, mitä juoksulenkin jälkeen tapahtuu ja odottaa sen päässä olevaa mahdollista palkintoa (esim. lonkero), sitä tuskaisemmalta lenkin pitäisi tuntua. Lenkki on yhtä metrien ja sekuntien laskemista. Sen sijaan, jos keskittyy itse juoksuun, valitsee reitin lennosta ja unohtaa esimerkiksi minkä takia juoksua harrastaa (laihduttaminen, maratonille valmistautuminen jne jne), itse juoksulenkinkin pitäisi olla mielekkäämpi, nopeampi ja pidempi.

Löysin artikkelin vasta juuri päättyneen lenkkini jälkeen, joten joudun palaamaan myöhemmin siihen kuinka sen ajatus toimii juoksiessa. Sen sijaan artikkelin sanoma selittää aika hyvin esimerkiksi minkä takia perjantai tuntuu viikon pisimmältä päivältä tai miksi tiukka aikataulu ei aina anna parhaita tuloksia. Perjantaina ihmiset keskittyvät "palkintoon", tulevaan viikonloppuun, kello matelee ja päivän viimeiset tunnit ovat tuskaisia. Muut viikonpäivät ovat aivan eri asia, koska päämäärä tuntuu niin kaukaiselta, on parempi keskittyä hetkeen. Samoin tiukan päämäärähakuinen työ tiukoilla aikavaatimuksilla saa aikaan vaan stressaantuneita työntekijöitä ja puolivillaisia ratkaisuja.

Eli, "hyvässä" työssä henkilölle annetaan päämäärä ja vapaus päästä siihen. Vielä paremmassa työssä henkilö unohtaa päämäärään jonnekin taustalle ja keskittyy tekemiseen ja siitä nauttimiseen. Tuloksen pitäisi olla kaikesta paras. Ja juoksulenkkien pidempiä.

Espanja, tuki ja viimeinen erhe

"Itse mokasivat, miksi meidän pitäisi maksaa muiden mokia?"

"Siellä on eletty vuosikymmeniä yli varojen. Ja sitten kun tulee laskun maksun aika, käännytään muiden puoleen."

"Ei mekään saatu keneltäkään tukea pankkikriisin aikana 1990-luvulla. Korjatkoon itse omat mokansa." 

Esimerkiksi nuo kommentit kuulin eräänä aamuna radiosta. Hyvin samantyyliset kommentit tulivat eräiden politiikkojen suusta myöhemmin uutisten aikaan. Kesäloman aikana radio toitotti oikeastaan yhtä uutista tunnista toiseen: Kuinka Espanja tarvitsee niin Suomen kuin muidenkin EU-maiden apua pankkiensa tukemiseen. Ehkä se johtui vain Radio Suomen Etelä-Savon maakuntaradioon soittajista, Timo Soinin vekkulista Kardemumman yö -vertauksesta tai uutisten puutteesta, mutta jotenkin lähtökohta koko tuelle tuntui olevan lievimmilläänkin äärimmäisen vihamielinen. Kansa vihaa tukea ja uutiset toistavat kuinka kansa vihaa tukea. Mikä saa aikaan lisää vihaa. 

Samanaikaisesti suurin osa kansasta (allekirjoittanut mukaan lukien) ei täysin ymmärrä, mistä tuessa on kyse. Lyhenteet lentelevät oikealta vasemmalle ja rahamäärät, joista puhutaan ovat vain numeroita, joita 99,99% suomalaisista ei tule koskaan näkemään. Sen sijaan ymmärretään, että Espanja ja Kreikka ovat mokanneet, mokaus on tullut ilmi ja on laskun maksun aika. Ja laskun maksuun tarvitaan muiden apua. Tässä vaiheessa viha alkaa kasvamaan, onhan se nyt naurettavaa maksaa toisten laskuja.

Mutta mietitäänpä asiaa toisesta näkökulmasta. Oletetaan, että sinulla on 40-vuotias kaveri, jonka olet tuntenut oikeastaan aina. Kaverin ensimmäiset 39 vuotta olivat menestyksekkäät. Hän näki maailmaa, luki hyvässä yliopistossa ja valmistui priimuksena. Hän hallitsi filofian ja psykologian. 

Hänellä oli paljon kavereita ja perustipa hän myös yrityksen, josta tuli menestynyt ja kaverista varakas. Hän osasi purjehtia ja hänellä on useitä veneitä (oikeastaan laivasto). Kaikesta menestyksestä huolimatta hän piti yhteyttä vanhoihin lapsuuden kavereihin, tapasi heitä tasaiseen tahtiin ja oli aidosti yhä heidän ystävänsä. Hän perusti lapsuuden kavereiden kanssa jopa yhdistyksen.

37-vuotiaana yrityksen menestys katkesi, se myytiin ja kaverin elämä alkoi rauhoittumaan. Hän pohti tulevaisuuttaan, perusti perheen ja eleli ansaitsemillaan rahoillaan. Olit kaverin bestmanina/morsiusneitona. Kunnes 39-vuotiaana jotain meni pieleen. Ehkä se oli Nokia-salkun arvon romahdus tai ehkä se oli avioero. Ehkä se oli finanssikriisi. Ehkä se oli jotain muuta. 

Joka tapauksessa 40-vuotispäivänään hän ottaa yhteyttä sinuun yhteyttä ja pyytää lainaa. Hän kertoo miksi tarvitsee lainaa. Hän kertoo sen rehellisesti. Hän kertoo kuinka paljon tarvitsee kokonaisuutena ja kuinka paljon olisi mahdollinen sinun osuus (2% kokonaisvelasta, joka on 4% vuosituloistasi). Hän kertoo myös kuinka hän aikoo saada elämänsä taas raiteilleen.

Kuinka vastaat? Muistatko ne ensimmäiset 39 vuotta jolloin kaikki oli hyvin? Vai keskitytkö siihen viimeisen vuoteen jolloin kaikki meni pieleen? Raivostutko hänelle vai pyritkö tukemaan häntä? Miten kohtelet häntä vaikeassa tilanteessa?

Perustuen Espanjan pankkituen ympärillä vellovaan keskusteluun, ilmeisen moni olisi pistämässä oven kiinni kysyjän edessä. 

"Itsehän mokasi. Kerätköön rahat muualta." 

"Ois pitänyt laivastostaan parempaa huolta." 

"Mitä hyötyä siitä filosofiasta on nyt?"

Tätä vertausta olen pohtinut kuunnellessani ihmisten vuodatusta Espanjan tuesta. Kaveri on mokannut, pärjätköön itsekseen. Mitä väliä sillä on, että suurin osa kaverin (tai maan) historiasta on mennyt hyvin, nyt keskitytään nykyhetkeen. 

Jotenkin sama viha mokannutta henkilöä kohtaan näkyy myös työelämässä. Olen pariin kertaan kirjoittanut kuinka työelämässä keskitytään helposti pelkästään virheiden välttelyyn, koska virheitä pelätään. Ja virheen sattuessa kaikki pyrkivät varmistamaan oman selustansa. Vaikeimmalla hetkellä pahiten mokanneet henkilöt hylätään. Mistä seuraa se, että kukaan ei yritä uusia asioita, koska uuden yrittämiseen liittyy aina riski ja riskiin mahdollisuus mokata. Tuloksena on keskinkertaisuutta vuodesta toiseen.

Mistä tämä kaikki viha lähtee? Mistä lähtien mokannutta henkilöä (tai maata) pitää vihata? Eikö kaikkia pitäisi tukea hädän hetkellä? Eikö kaverin pitäisi tukea kaveria?

Voisiko olla niin, että pidämme kaikki itseämme mahdollisena työpaikojemme espanjana? Onko niin, että vihaamme niin paljon Espanjan tukemista, koska näemme oman inhimillisyytemme koko prosessissa? Vai voisiko olla niin, että kulttuurissamme on taipumus lyödä lyötyä virheen tapahtuessa, tapahtuu se virhe sitten työpaikalla tai valtion valtionvarainministeriössä? 

Joka tapauksessa kaikki työelämässä olevat ovat potenttiaalisia espanjoita. Minä mokaan, sinä mokaat, hän mokaa. Se inhimillistä. Siinä ei ole mitään väärää. Väärää on sen sijaan hylätä joku sen takia, että hän sattui mokaamaan.

Ensimmäisen maailman ongelmat - tilanne kaksi kuukautta myöhemmin

Tämän vuoden kesälomani on loppusuoralla ja paluu töihin edessä maanantaina. Vajaa kaksi kuukautta sitten kirjoitin kesäloman lähtökohdista. Tiivistettynä tilanne oli se, että iPhonen jatkuva räpläys, Facebookin/Twitterin tarkastus parin minuutin välein ja Drop7:n taukoamaton pelaaminen alkoi kyllästyttää. Tilanteen kärjistyessä kesää kohti tavoitteeni oli jättää älypuhelin kotiin ja irroittautua kokonaan niin sosiaalisesta mediasta kuin peleistä.

Kuten aikaisemminkin kirjoitin, läppäri lähti kaikesta uhoamisesta huolimatta mukaan lomalle. Muutenkin tulos oli loppujen lopuksi vanha kunnon kompromissi. Alla kesäkokeilun onnistumiset, epäonnistumiset ja havainnot.

Onnistumiset

1. Mukana ollutta läppäriä käytettiin lähinnä puhelimen lataamiseen. Vaikka kiusaus oli suuri käydä Twitterissä "ihan vähän vaan", akun rajallinen määrä ja netin hitaus vesittivät nämäkin yritykset
2. Älypuhelinkin lähti loppujen lopuksi mukaan (onneksi, sillä 3330:n laturia ei ollut missään). Kuitenkin, jälleen koska 3G-yhteyttä ei ollut saatavilla, puhelinta käytettiin pääasiassa sen alkuperäiseen tarkoitukseen, puhumiseen.
3. Perustuen kohtiin 1 ja 2, ainakin välillä tuli aito irrautumisen tunne ja paljon kaivattu oma tila löytyi. Radio Suomea tuli kuunneltua yötä päivää, mökki maalattua ja kirjat luettua.
4. Älypuhelimen SportsTracker oli kultaakin kalliimpi sovellus yöllisellä melontareissulla.
5. Drop7 pysyi suljettuna koko reissun ajan.

Epäonnistumiset

1. Jos läppäri on mukana pääasiassa puhelimen latausta varten, kannattaako sitä oikeasti raahata puolen Suomen läpi?
2. "Puhelinta käytettiin pääasiassa sen alkuperäiseen tarkoitukseen" ... ei kuitenkaan ainoastaan siihen. Kaikesta uhosta ja pätkivästä nettiliittymästä huolimatta, niin Facebook kuin Twitter olivat kumpikin tarkastettavissa päivittäin. Kuitenkin tarkastus kerran päivässä kymmenen minuutin ajan ei antanut muuta kuin tutun informaatiotsunamin tunteen. Kumpaankin palveluun tulleen tiedon määrän sulattamiseen olisi vaadittu aikaa reilusti enemmän. Oli helpompi sulkea palvelut.
3. Työsähköpostit jatkoivat heikosta nettiyhteydestä huolimatta puhelimeen tuloa. Omaa tyhmyyttä jättää automaattinen päivitys päälle.

Havainnot

Mitäs sitten? Tarkoitus oli kuukauden ajan rakentaa omaa tilaa ja palata lomilta valaistuneena ja akut latautuneena. Tätä taustaa vasten kokeilu (jos tätä voi nyt kokeiluksi kutsua) oli jonkinasteinen onnistuminen. Tarkoituksena oli hakea täydellistä irtautumiseta ja se toki jäi tekemättä. Toisaalta oma tila tuntui löytyvän siitä huolimatta. Jos edessä on tyyni järvimaisema ja ympärillä täysi hiljaisuus, ei puhelimeen tai läppäriin tarttuminen ole ensimmäisenä mielessä. On mukavampi tarttua kirjaan tai pohtia mennyttä kevättä ja tulevaa syksyä. Toki mökin sähköttömyys on sen puoleen siunaus, että se pakottaa miettimään mitä tehdä rajallisella määrällä puhelimen akkua. Perheellisenä olisi suotavaa, että kännykän akku ei lopu sillä hetkellä, kun lapsille sattuisi jotain. 

Ns. kompromissi-irtautuminen oli loppujen lopuksi yllättävän helppo tehdä, ehkäpä nimenomaan olosuhteiden pakottamana. Ehkä tärkeintä koko prosessissa oli tajuta, että informaation virrasta voi ja saa päästää irti. Siihen on kuitenkin yllättävän helppo palata tauonkin jälkeen. Vaikka tuo virta tuntuu pyörittävän samaa vettä kuukaudesta toiseen, jotenkin kaikki mitä se tarjoaa tuntuu paljon tuoreemmalta. Informaatiovirtaan takaisin hyppääminen tuo tunteen myös arjesta loman jälkeen. Ja arkikin on itse asiassa aika mukavaa.

Joka tapauksessa kesän mittaan tunnuttiin ainakin radion perusteella puhuttavan paljon Espanjan taloudellisesta tilanteesta. Mistä tulikin sitten eräs blogi-idea mieleen...

P.S. Arki on siis alkamassa ja blogi palailee noin viikottaiseen päivitystahtiin.

P.P.S. Lomalta paluushokki; 99% on muuttunut 99U:ksi. Nyt tuntuu oikeasti siltä, että on ollut kauan poissa...

Ainoa mittari

Kuvitellaan seuraava tilanne: Töissä on ollut vaikea päivä. Oikeastaan töissä on ollut aivan kaamea päivä, asiakkaat ovat valittaneet, pomo on hiillostanut ja kollegat aukoneet päätään. Työnteko on ollut tekemistä, jonka merkitys yritykselle tai edes tiimille on ollut jossain mitättömän ja olemattoman välimaastossa. Koko päivä on ollut selviytymistaistelua. Ja ehkä tämä ei ollut ensimmäinen tällainen päivä. Ehkä samaa on jatkunut jo muutama viikko tai kuukausi.

Päivä on pulkassa kahdeksan tunnin jälkeen ja edessä on matka kotia. Mikä on fiilis kotona tällaisen päivän jälkeen? Ja miten se fiilis näkyy kotona mahdollisesti odottavalle perheelle tai lapsille? Henkilöstä riippuen se näkyy väsymisenä, tiuskimisena tai ehkäpä hiljaisuutena. Muiden ilot ja murheet jäävät taustalle henkilön käydessä läpi omassa päässään päivän tapahtumia. Joka tapauksessa se näkyy. Ja se vaikuttaa myös muiden elämään. Fiiliksellä kun on tapana tarttua ihmisestä toiseen. Kun vauva hymyilee, sille hymyillään takaisin. Kun puoliso on hiljainen ja tiuskii, sille pakataan tiuskimaan takaisin.

Näin työhyvinvointi (tai –pahoinvointi) tulee myös osaksi arkea työn ulkopuolella. Se myös vaikuttaa perhe-elämään. Aloin miettimään aihetta nähdessäni videon Bob Champanin puheesta TED-konferenssissa. Puhe perustui amerikkalaiseen näkökulmaan, mutta se oli kuitenkin hyvin lähellä asioita, jotka koskettavat myös suomalaisia. Chapmanin mukaan Yhdysvalloissa on 1,7 miljoonaa ihmistä, jotka eivät tiedä miksi työ, jota tekevät on tärkeää tai onko se mahdollisesti millään tavalla tärkeää. Tuloksena on koti-iltoja, joissa puolisot eivät puhu toisilleen ja keskittyvät prosessoimaan omaa pahoinvointiaan.

Chapman oli tiedostanut tämän korrelaatiosuhteen ja ottanut asian tietoisesti huomioon omassa yrityksessään. Osana johtajuuden parannusohjelmiaan hän oli alkanut seuraamaan työhyvinvointia uudella mittarilla: työntekijöiden avioeromäärällä. Mitä enemmän avioeroja, sitä huonompaan suuntaan johtajuus yrityksessä oli menossa. Ja päinvastoin. Samalla mitä paremmin ihmiset voivat kotonaan, sitä paremmin he pärjäävät työssään. Työhyvinvoinnista alkaa siis positiivinen kierre, joka näkyy kotona ja kodin kautta töissä.

Ajatus sinänsä avioeromäärien seuraamisesta on mielenkiintoinen. On totta, että työpahoinvointi näkyy myös kotona ja se kysyy myös puolisolta venymistä. Samalla aivan tuo mittari antaa myös erilaisen perspektiivin perinteisiin sairasloma- yms. mittareihin. Toisaalta herää kysymys kuinka seurata avioerojen määrää aukottomasti? Ja tarvitseeko työnantajan oikeasti tietääkään sitä aukottomasti?

Asia tulee takaisin loppujen lopuksi yrityskulttuuriin. Onko yrityksen kulttuuri sellainen, missä henkilöiden hyvinvointi kiinnostaa? Jos työntekijät kokevat kulttuurin yksilölähtöiseksi, he todennäköisesti jakavat myös yksityiselämänsä tapahtumat toisilleen. Jos asioista on lupa puhua, niistä myös puhutaan, ja niitä voidaan mitata. Toisaalta, jos kulttuurissa unohdetaan yksilöt ja keskitytään ainoastaan kasvottoman organisaation prosesseihin, ei yksityiselämän asiat tule esille. Samassa kulttuurissa katoaa helposti myös työn tarkoitus ja mielekkyys.

Mikä näkyy myöhemmin illalla myös kotona.