Taustaa blogille

Pohdin ahkerasti mikä olisi kliseisin mahdollinen tapa aloittaa uusi blogi. Otsikko olisi voinut olla "Tästä se alkaa" ja itse tekstin olisin aloittanut kirjoittamalla kuinka blogin kirjoittaminen jännittää ja keskittynyt vähettelemään itseäni - "Kukapa tätä nyt lukisi?" Tämän jälkeen esittelisin itseni ja, näennäisestä vähettelystä huolimatta, kehuisin itseni pystyyn. Lopussa kertoisin tarinan mukahauskan nimen takana ja lupaisin pyhästi päivittää blogia aina kun keksin uutta sanottavaa (=kerran vuodessa).

Tämä blogi keskittyy pohtimaan työtä ja sen tekemistä. Ehkä sen takia en edes oleta blogin tavoittavan valtaisia lukijakuntia; kuka hullu nyt töistä puhuisi, varsinkin vapaa-aikana? Tämän takia blogin aloitus tulee seuraamaan kliseisintä mahdollista kaavaa. Erona normaaliin kaavaan on se, että puhun asioista rehellisesti omasta näkökulmastani ja niiden oikeilla nimillä. Samat tekijät tulevat olemaan myös tämän blogin tärkeimmät arvot.

Astuin itse työelämään noin kuusi vuotta sitten. Sitä ennen kävin läpi normaalin lukio-armeija-yliopisto-reitin, ihanneajassa tietenkin. Koko reitti meni läpi kuin vettä vain, hauskaa riitti, viini virtasi ja maailmaakin tuli nähtyä. Valmistumisen jälkeen odotukset töihin liittyen liittyivät kultapatoihin ja enemmän tai vähemmän maailman valloitukseen.

Alku menikin hyvin. Työhön liittyi nopeita autoja, ulkomaanmatkoja ja oikein englanniksi toimimista. Tuloksetkin olivat hyviä ja lisää vastuuta tuli tasaisin väliajoin. Kuitenkin jossain vaiheessa mieleen alkoi hiipiä välinpitämättömyys. Mikään työhön liittyvä ei kiinnostanut ja vaikka kuinka puristin ja puristin, välinpitämättömyys vain kasvoi. Päivät toimistolla olivat täynnä harmaan eri sävyjä. Ensimmäinen tunne oli tietenkin syyllisyys:

"Ehkä mussa on vaan jokin vialla, kun työt eivät kiinnosta."
"Ehkä mua ei vaan oo tehty töihin."

Muun muassa noin totesin eräälle kollegalleni Office Messangerin välityksellä (jossa muutenkin vietin suurimman osan työajastani muita häiriten). Avauduin välinpitämättömyydestä niin kollegoilleni kuin vanhoille opiskelukavereille ja yllättäen hekin tunnustivat oireilevan samalla tavalla. Varsinkin ikäisteni joukossa kyseessä tuntui olevan jonkin sortin epidemia. Ihmiset vaikuttivat keskittyvän selviytymään päivästä ja viikosta toiseen, odottaen ainoastaan seuraavaa lomaa. Vertaistuki oli mukavaa, mutta keskityin kuitenkin lähinnä itseeni ja haahuilemaan pitkin toimiston käytäviä.

Välinpitämättömyys kasvoi lopulta niihin mittoihin, että oli aika vaihtaa maisemaa. Päädyin oikeastaan vahingossa esimiesvalmentajaksi. Valmentajana on (yleensä) hyödyllistä tietää mistä puhuu ja aloin tutkimaan, mitä tehokkaaseen työskentelyyn vaaditaan teoriassa. Teoriat liittyen työssä viihtymiseen, motivaatioon, organisaation ilmapiiriin ja tiimityöhön tulivat nopeasti tutuiksi. Samalla korvieni välissä aivosolut löysivät toisensa ja tajusin, että suurin osa teorioista ei tällä hetkellä toteudu työelämässä (yllätys yllätys!). Kaikki tietävät mitä tehdä teoriassa, mutta kukaan ei tiedä kuinka tehdä se oikeasti. Useampana iltana vaahtosin teorioista olutlasin ääressä oikeastaan kaikille jotka halusivat kuunnella ja vastauksena yleensä oli "Noinhan sen pitäisi mennä, mutta kun ei vaan mene".

Miksi ei? Työssä viihtymisen teoria on ehkäpä yksinkertaisin maailmassa, eikä se ole juurikaan muuttunut viime vuosikymmenten aikana. Ihmiset viihtyvät työssään, jos heihin luotetaan, heille annetaan vapaus tehdä työnsä parhaaksi näkemällään tavallaan (kunhan päämäärään päästään) ja kokevat työllään olevan merkitystä. Ei tuon enempää eikä vähempää. Miksi sitten 43% suomalaisista tekee työtä epämotivoivassa työympäristössä? Miksi puolet suomalaisista kokee työpaikkojensa rajoittavan heidän luovuuttaan? Miksi internetin keskustelupalstat täyttyvät valituksista liittyen työssäkäymiseen? Miksi työpaikkakiusaus on oikea ongelma? Miksi, miksi, miksi?

En todellakaan tiedä. Mutta pohditaan asiaa. Ja pyrin pohtimaan sitä omalta osaltani tässä blogissa ainakin kerran viikossa. Ehkä jotakuta kiinnostaa lukea ja jopa kommentoida.