Vapaat radikaalit

Viime blogipostauksessa mainitsin lopussa ohimennen tuoreesta artikkelista liittyen niin sanottuihin vapaisiin radikaaleihin (myönnetään, termi ei ole yhtä iskevä suomeksi). Vapaat radikaalit ovat yleensä y-sukupolven edustajia, jotka haluavat tehdä töitä ”uudella tavalla”.  He haluavat vapautta, luovuutta ja luvan epäonnistua. Sinänsä termit ovat hyvin lähellä y-sukupolveen liittyvää keskustelua.

Itse teksti vapaista radikaaleista on kuitenkin kirjoitettu manifestimuotoon, mikä tekee siitä poikkeuksellisen tunteisiin vetoavan. Termit manifesti ja radikaali tuovat mieleen paremman maailman puolesta taistelevat sankarit, jotka eivät ole valmiita uhraamaan periaatteitaan. Kukapa loppujen lopuksi ei haluaisi olla vapaa radikaali? Kukapa ei haluaisi olla oman polkunsa tallaaja kuten Dennis Hopper Easy Riderissa? Minäkin haluan olla vapaa radikaali. Haluan olla vapaa. Ja mitä vikaa on radikaaliudessa? Ei mitään.

Selvittääkseni olenko oikea vapaa radikaali, tein pienen testin. Otin artikkelin kaikki yhdeksän väittämään ja pohdin yhden illan pystynkö allekirjoitamaan ne. Testin myötä kävi ilmi, että vapaat radikaalit taitavat tehdä pääasiassa työtä IT-alalla, mutta voihan sitä silti konsulttikin haaveilla. Alla tulokset:

1. We do work that is, first and foremost, intrinsically rewarding.

Allekirjoitan ilman muuta. Totta kai kaipaan palkkaa, koska asuntolaina on maksettava ja perhe elätettävä. Mutta tärkeintä loppujen lopuksi on, että pystyn katsomaan itseäni peiliin ja kertomaan lapsille ylpeänä, mitä teen työkseni. Haluan, että töihin on kiva tulla. Haluan elää arvojeni mukaan myös töissä. 1/1

2. We demand freedom, whether we work within companies or on our own.

Check, aivan kuten kirjoitin aikaisemmin haluan, että työ on ajasta ja paikasta riippumatonta. Työn pitää mukautua elämän tilanteeseen, ei päinvastoin. Haluan, että minulle määritellään maali, ei tietä sinne. 2/2

3. We make stuff often, and therefore, we fail often.  

Todellakin. Allekirjoittanut tekee monesti ensin ja miettii vasta sitten, mistä on tiettyjä hyötyjä, mutta myös tiettyjä haasteita. Epäonnistuminen on ehkä voimakas sana, mutta asiat eivät aina mene samalla tavalla kun on suunnitellut. Opin parhaiten tätä kautta ja oppimisen kautta tuloksetkin ovat lopulta hyviä. Eikö parempi ole nimenomaan TEHDÄ asioita kuin suunnitella loputtomasti? Eikö ongelmat ole tehty ratkaistavaksi eikö pohdittavaksi? 3/3

4. We have little tolerance for the friction of bureaucracy, old-boy-networks, and antiquated business practices.

Taas check. En kerta kaikkiaan jaksa iänikuisia prosesseja ja perinteistä slogania “Näin tää on aina tehty”. Pelkkä tuon lauseen sanominen saa aikaan käsityksen, että kaikesta toivosta on luovuttu. Eikö maalaisjärjen ja vapauden pitäisi olla kaiken ytimessä? Miksi tehdä asioita prosessien ja byrokratian ehdoilla? Eikö prosessien pitäisi tehdä asioiden hoitamisesta tehokasta eikä päinvastoin? 4/4

5. We expect to be fully utilized and constantly optimized, regardless of whether we're working in a startup or a large organization.

Hmmmm…. Nyt menee jo vaikeaksi. Joo, periaatteessa odotan, että pystyn tekemään koko ajan parhaani ja mikään ei rajoita työntekoani. Mutta tästä on vastuu myös itselläni enkä odota, että joku pitää huolen, että saan luoda koko ajan hymy naamassa uutta ja erikoista. Rutiinikin pitää pystyä hoitamaan ja kaikki tehtävät eivät voi liittyä maailman pelastukseen. Ehkä tämä väittämä vaikuttaa y-sukupolveen yleisimmin, sillä monelta sukupolven edustajalta tuntuu ns. itsensä johtaminen unohtuvan, jonka takia odotetaan, että kaikki tulee eteen kuten Manulle illallinen. 4,5/5

6. We consider "open source" technology, API's, and the vast collective knowledge of the Internet to be our personal arsenal. 

Ei mitään hajua, mitä tämä tarkoittaa. 4,5/6

7. We believe that "networking" is sharing.

Allekirjoitan. Väittämään liittyy, että vapaat radikaalit jakavat ideoitaan vapaasti ja etsiytyvät ympäristöön, jossa voivat kukoistaa. Kukapa tuota ei haluaisi? Lisäksi ideoiden jakaminen ja kehittäminen porukalla on oikeastaan parasta mitä tiedän. Aivan sama onko oma nimeni idean lopullisessa (mahdollisessa) toteutuksessa mukana. Tärkeintä on kokea matka, ei päämäärä. 5,5/7

8. We believe in meritocracy and the power of online networks and peer communities to advance our ability to do what we love.

Tuota tuota… Sovitaan näin. Onhan se niin, että varsinkin Twitterin kautta olen löytänyt varsinaisen aarreaitan ja kasapäin sielun veljiä ja siskoja joiden kanssa on tullut vaihdettua ajatuksia. Vaikka Suomessa ei hirveästi puhuta Twitteristä, olen sitä kautta oikeastaan vasta ensimmäisen kerran tajunnut mitä kaikkea internet voi oikeasti tarjota ja kuinka helppo sen kautta on aidosti vaihtaa mielipiteitä varsinkin työhön liittyen. 6,5/8

9. We make a great living doing what we love. We consider ourselves as both artisans and businesses.

Ensimmäinen lause: toivottavasti. Toinen lause: Aamen. Ehkä se johtuu työni luonteesta (tai työn luonteesta huolimatta), mutta varsinkin viimeiset kuusi kuukautta olen nimenomaan kokenut olevani jotain muuta kuin perustoimistoduunari. Jotenkin olen saanut yrittäjämäisen asenteen työhön vapauden ja vastuun kautta ja kun asenne on kerran saavutettu, en todellakaan halua luopua. Olen markkinoijan, kehittäjän, myyntimiehen ja kouluttajan sekoitus. Mikä on loppujen lopuksi aika siistiä. 7,5/9.

Lopulliset pisteet ovat siis 7,5/9. Mitä nyt? Olenko vapaa radikaali? Ehkä, ehkä ei. Ehkä tärkeintä on lopulta oma mielentila ja asenne. En ole nousemassa barrikadeille huomenna, mutta ehkä uskallan olla ylpeä sitä mitä olen. Ehkä uskallan olla oma itseni, en pyydellä anteeksi olemassa oloani ja puolustaa asioita joista olen ylpeä. Myös töissä. Se jos jonkin on radikaalia.

Blogi jää nyt parin viikon lomalle. Lomamusiikiksi jotain oikeasti radikaalia (ainakin allekirjoittaneen mittakaavassa).

Polvesta toiseen

Lopetin työviikon juttelemalla y-sukupolvesta ja sen asemasta työelämässä. Y-sukupolvi edustaa vuosien 1980 ja 1999 välillä syntyneitä, jotka ovat joko astuneet jo työelämään tai pian astumassa sinne. Y-sukupolvesta on puhuttu paljon viime aikoina (esim. Dialogi-projektin yhteydessä) useasta syystä, josta tärkein on ehkä se, että vuoteen 2020 mennessä suurin osa Suomen työväestöstä tulee olemaan y-sukupolven edustajia.

Samanaikaisesti, kun y-sukupolvi on astumassa työelämään, on herännyt huoli nuorten työssä viihtymättömyydestä. Ennätysmäärä nuoria on joko työelämän ulkopuolella tai yksinkertaisesti ei viihdy siellä (TJEU tämän päivän Hesarin Työelämä-sivut). Ne y-sukupolven edustajat, jotka ovat päässeet uransa alkuun, tuntuvat oireilevan monella tavalla välinpitämättömyyden ja masennuksen välillä (kuten kirjoitin esim. tämän blogin alkusanoissa). Odotukset, jotka työelämään ovat liittyneet, eivät täyty, mistä seuraa luonnollisesti pettymystä.

Perjantain kokouksen teema keskittyi monella tavalla ylläolevaan. Kaikki osallistujat olivat yhtä mieltä, että työelämässä on tapahtumassa muutos, koska y-sukupolvi arvostaa työssä hyvinkin eri asioita kuin aikaisemmat sukupolvet. Y-sukupolvi on lama-ajan lapsia, jotka ovat kasvaneet pätkätöiden ja yt-neuvotteluiden maailmaan. Y-sukupolvi on käynyt luokattoman lukion ja kokenut yliopistomaailman, jossa oli mahdollista päästä maisteriksi lähes käymättä kampuksella. Y-sukupolvi on tottunut vapauteen ja vähäiseen valvontaan. Y-sukupolvi on päässyt nauttimaan halpalentoyhtiöistä ja kiertämään maailmaa enemmän kuin yksikään aikaisempi sukupolvi. Y-sukupolvi on päässyt käyttämään nettiä käytännössä aina. Heitä ei ole sidottu paikkaan tai maahan, sillä kaiken on pystynyt hoitamaan myös etänä. Ja kohta heitä on enemmistö työpaikoilla.

Y-sukupolven tärkeinä pitämät arvot eivät sinänsä poikkea aikaisempien sukupolvien arvoista. Erona on, että y-sukupolvi on tottunut muokkaamaan ympäristönsä arvojensa mukaiseksi eikä päinvastoin. Y-sukupolvi odottaakin pystyvänsä jatkamaan aikaisempaa elämäntyyliään myös työelämässä. Tämä näkyy odotuksena niin sanotusta yrittäjämäisestä työstä (tosin ilman yrittäjyyden riskejä) ja työstä, jossa rakenne ei estä luovuutta ja uusilla ideoilla on mahdollisuus päästä läpi. Odotuksissa on myös mahdollistava johtaminen, jossa esimiehen tehtävä on poistaa esteitä toteuttamisen tieltä. Y-sukupolvi haluaa mahdollisuuden hengata kahvilassa läppäri kädessä töitä tehden, riippumattomuutta ajasta ja paikasta.

Kuten kaikki vähänkin aikaa työelämässä olleet tietävät, ero todellisuuden ja odotusten välillä on suuri. Perjantain kokouksen jälkeen aloin pohtimaan voisiko tämä ero selittää miksi ikäluokkani oirehtii töissä? Se maailma mihin y-sukupolvi on kasvanut ei ole sama mihin he astuvat työpaikoilla. Arvot ja kulttuuri eivät kohtaa. Kaikki rajattomat mahdollisuudet tuntuvat katoavan vanhoihin rakenteisiin ja prosesseihin. Uudet ideat kohtaavat kyynisen "Näin tää on aina tehty" -fraasin. Kahden päivän pohtiminen tiivistyi tänään paperille:

Kaiken ytimessä on ristiriita olemassa olevan järjestelmän ja uuden sukupolven välillä. Vanha järjestelmä ei sinänsä ole missään nimessä väärä. Sen kuitenkin pitää muuttua ympäristön mukana. Muutos voi tapahtua hallitusti jolloin y-sukupolvi astuu työelämään, joka tukee heidän aikaisempia kokemuksiaan ja työelämä muotoutuu heidän näköisekseen. Hallitussa muutoksessa tärkeintä on nykyisen järjestelmän avainpelaajien (=esimiehet kaikilla tasoilla) asenteen muutos kohti uutta tapaa tehdä töitä.

Toinen vaihtoehto on, että mikään ei muutu. Aikaisemmat sukupolvet jatkavat päättävissä asemissa ja jatkavat samoilla tahdilla kuin tähänkin saakka (asenne ei muutu). Y-sukupolvi jatkaa riutumistaan työpaikoilla ja downshiftaus yleistyy. Luovuus kärsii ja työpahoinvointi jatkaa kasvuaan. Ja sitten ihmetellään miksi suomalaiset yritykset eivät pärjää (kun kaikki eivät kuitenkaan voi mennä Roviolle töihin).

Kaikki tulee takaisin loppujen lopuksi johtamiseen (niin itsensä kuin muiden). Y-sukupolven edustajien täytyy tulla työelämään tietyllä nöyryydellä, sillä todellinen oppi on saatavilla aikaisemmilta sukupolvilta. Samalla y-sukupolven johtamisessa tulee ottaa huomioon, että tahdittava ja määrävä johtaminen ei toimi heihin. Kuten Dialogissa todettiin, y-sukupolvi kaipaa sparraavaa johtamista. Aivan samanlaista sparrausta mitä he saivat lukiossa ja yliopistoissa. Se vaatii, että esimies edes silloin tällöin päästää suustaan seuraavat vaikeat lauseet:

"Miten tämä sun mielestä pitäisi tehdä?"

"Kiitos"

"Hyvää työtä" 

Ei enempää eikä vähempää ja maailma paranee, Suomi pelastaa euroalueen ja pääsee jalkapallon mm-kisoihin.

P.S. Vartti blogin julkaisun jälkeen löysin tämän artikkelin. Kannattaa lukea mikäli ns. uusi tapa tehdä töitä kiinnostaa.

37,5h

Eräs hyvä kollegaani totesi tänään pitävänsä tarinoista:

"Tarina Joonas tarina, kaikki alkaa tarinasta"

Totta, on mukava lukea tekstiä, jossa on tarina. Tarina on myös hyvä tapa aloittaa blogi ja saada yleisö kiinnostumaan tekstistä. Tarina myy. Ainoa ongelma on, että tarinat pitäisi edes jotenkin liittää blogin aiheeseen ja siinä myös suurin osa blogeista epäonnistuu (ei sillä, että olisin itse yhtään parempi).

Sain idean tähän postaukseen aikaisemmin tänään, mutta tarinan liittäminen aiheeseen tuntui vaikealta. Onneksi eräs toinen kollegani totesi päivällä seuraavasti:

"Jos mikään muu ei auta, aina voi yrittää kertoa totuuden"

Ymmärtääkseni totuuskin on tarina joten tässä se tulee:

1) Ensimmäiset neljä työvuottani olin toimistolla tasan tarkkaan 37,5 tuntia viikossa. Noista tunneista oli tehokkaita reilut 20. Loppuaika meni työskentelyn esittämiseen ja läppäri kädessä edestakaisin kävelyyn. Toimistolla piti olla tarkalleen tietyt tunnit, ihan sama saiko mitään aikaan vai ei. 

2) Olen viimeisen kahden vuoden aikana viettänyt korkeintaan kymmenenä päivänä täydet tunnit (7,5h) toimistolla. Niinäkin päivinä kun olen ollut yli tuon ajan toimistolla, olen viettänyt noin tunnin lounastauon. Tykkään tulla toimistolle vähän myöhempään ja lähteä sieltä vähän aikaisemmin. Tykkään käydä pitkillä lounailla, tavata kavereita myös päivällä ja hengata Kipossa. Tykkään käydä kesken päivän kävelyllä (jos toimistolla olisi suihku, kävisin todennäköisesti myös juoksemassa kesken päivän). Pidän sohvalla lojumisesta toimistoaikana. Minulla on kunnia työskennellä omassa työhuoneessa, mutta mielestäni paras paikka maailmassa työntekoon on joko sohva tai Arlandan lentokenttä.  

Silti olen kahden viime vuoden aikana tehnyt töitä enemmän kuin koskaan ja myös saavuttanut asetetut tavoitteet. Ok, työnteko on tullut osaksi vapaa-aikaa (kiitos iPhone), mutta sen takia olen myös hyvällä omallatunnolla tuonut vapaa-ajan osaksi työntekoa. Työstä ja sen aikataulutuksesta on tullut omaan elämääni sopivaa. Loppujen lopuksi, eikö työn pitäisi sopeutua elämäntilanteeseen eikä päinvastoin?  Eikö työnteon tarkoituksena tulisi olla tulosten saavuttaminen eikä se miten tai missä tulokset saavutetaan? Mitä väärää voi olla hengauksessa niin kauan kuin tavoitejuna kulkee kohti päämääräänsä?

Monen mielestä yllättävän paljonkin. Työnteon oletetaan monessa tapauksessa olevan rangaistus, jota pitää kärsiä tarkalleen niin monta tuntia kuin työehtosopimus sanelee. Rangaistuksen ylin muoto on kellokortti (tai vastaava ajanseuranta), jota leimataan kun rangaistusta astutaan suorittamaan ja kun rangaistus on suoritettu. Jos töissä on mukavaa tai jos työt saadaan tehtyä ennen 7,5 tunnin täyttymistä, vian oletetaan olevan rangaistuksessa, josta pitää tehdä kovempi. Ja osana rangaistusta, ihmisten ei oleteta hoitavan omia asioitaan työaikana. Sen sijaan ylitöitä pitää tehdä, jos niin vaaditaan.

Mitä tästä seuraa? Siitä seuraa työntekijöitä, jotka näyttelevät kiireistä. Siitä seuraa työntekijöitä, jotka laskevat minuutteja. Siitä seuraa tilanteita, missä uusiin asioihin ei aleta kun odotetaan viimeisten minuuttien kulumista. Siitä seuraa tilanteita, missä uutta ei edes yritetä luoda. Siitä ei seuraa parempia tuloksia.

Onko asioiden pakko olla tällä tavalla? Entä jos romutettaisiin kaikki Suomen kellokortit ja työajanseurantajärjestelmät ja alettaisiin luottamaan ihmisiin? Entä, jos pomo sanoisi aamulla:

"Ihan sama, miten teet ja missä teet kunhan homma on valmis deadlineen mennessä"

Mitä siitä seuraisi? Tuomiopäivä? Konkurssi? Massatyöttömyys? Vai seuraisiko siitä hetkiä, jossa töitä tehtäisiin vaikkapa kotisohvalla tai mökillä? Tai ulkona auringonpaisteessa? Seuraisiko siitä lyhyempiä, mutta tehokkaampia päiviä? Seuraisiko siitä jopa tunnetta vapaudesta ja onnellisuutta?

Koska tuo lähestymistapa olisi uusi eikä se vanha tuttu, harva uskaltaa kokeilla sitä (muutosvastarinta jne jne). Mutta jos mietitään suomalaista työelämää yleisimmin (kiusaus, työpahoinvointi jne jne) eikö tuota lähestymistapaa voisi kokeilla laajemminkin? Mitä menetettävää siinä olisi?

P.S. Huomenna päiväni alkaa klo 8:30 ja päättyy 15:30.

P.P.S. Seuratkaa 925-projektia. TODELLA hyvää materiaalia aiheeseen liittyen tarjolla.

Kulttuurivallankumous, osa 2

Goldman Sachsin yrityskulttuurijupakka on jo niin viime viikkoa. Tällä viikolla puhutaan Googlen vastaavasta tapauksesta, jossa yksi Googlen johtajista (James Whitaker) päätti pakata tavaransa ja suunnata kohti uusia laitumia. Kuten otsikostakin saattaa arvata, syy irtisanoutumiseen oli tässäkin tapauksessa yrityskulttuuri.

Mikä asiasta tekee mielenkiintoisen on se, että Google on monessa eri yhteydessä valittu yhdeksi maailman parhaista yrityksistä ja sitä pidetään monessa yhteydessä benchmarkkina kaikille muille yrityksille. Miksi kukaan haluaisi lähteä noin hienosta yrityksestä? Eikö siellä pitäisi olla kaikki hyvin? Eikö Googlen slogankin ole "Do No Evil"?

Ajatellaan asiaa hieman eri kannalta. Menestyviä kasvuyrityksiä voi verrata formulakuskiin. Formulan vauhdin kasvaessa kuljettajan näkökenttä kapenee ja kapenee. Kaukaisuudessa (tai suoran päässä) näkyy vain yksi piste, jota kohden tähdätään. Näkökentän kaventuessa kaikki muu unohtuu; myös ne asiat, jotka auttoivat saavuttamaan huippunopeuden suoralla.

Whitakerin mukaan sama ilmiö tapahtui Googlella: yritys, joka oli ennen tunnettu innovaatioistaan ja työntekijöiden luomisen vapaudesta, alkoi keskittymään mainostulojen kasvattamiseen ja unohti omat vahvuuteensa. Suoran päässä ainoa tavoitteena nähdään Facebookin lyöminen vaikka Googlen vahvuudet ovat aivan eri osa-alueilla.

No, Google tulee porskuttamaan vielä vuosia. Mutta sen kulttuuri on muuttunut, eikä se ole enää sama innovatiivinen paikka kuin vaikkapa kaksi vuotta sitten. Sama on riskinä kaikille kasvuyrityksille. Mitä paremmin bisnes menee, sitä vaikeampaa yrityksen on pitää kiinni asioista, jotka tekivät siitä menestyvän (yksi esimerkki tässä). Ja jos yritykset unohtavat asiat, jotka tekivät siitä menestyvän, se on myös ensimmäinen askel kohti alamäkeä.

Mitä kasvuyritykset voivat tehdä välttääkseen alamäen alkamisen (tämä on se kohta, jossa on pakko päästä pätemään)? Helppoa kuin heinän teko:

1) Miksi yrityksessä on tähän asti ollut hyvä olla töissä (hyvät fiilikset tuovat hyviä tuloksia, you know)?
2) Määritelkää sen perusteella missio (muu kuin rikastuminen)
3) Rakentakaa mission pohjalta arvot (jotka keskittyvät kohtaan 1)
4) Sitokaa missio ja arvot osaksi kaikkea (esimerkiksi palkitsemista)

Ja (tiedän, että tämä kuulostaa naivilta), älkää pitäkö rahaa kaiken ytimessä.

Ugh, olen puhunut.

P.S. Kuunteliko kukaan?

Kasvuyrityksiä ja silmäpusseja

Aloitin tämän blogin noin kuukausi sitten, koska en saanut öisin unta. Yö toisensa perään oli kääntyilyä, pohtimista ja asunnossa edestakaisin kävelyä. Syy unettomuuteen ei kuitenkaan ollut vastasyntynyt vauva tai stressi. 

Syy unettomuuteen oli innostus ja innostuksen aikaan saamat ideat, jotka tuntuivat syntyvän varsinkin öisin. Pääni oli täynnä (ainakin omasta mielestä) hyviä ideoita, joita tuntui tulevan oikealta ja vasemmalta. Tuloksena oli luonnollisesti reilusti univelkaa ja mahtavat silmäpussit. Vaivan ollessa parhaassa kukoistuksessaan, löysin Chris Guillebaun blogin. Hän tiivisti bloginsa aloituksen syyt seuraavasti:

"As for me, I started writing for three reasons:

1) I felt I had something important to say.

2) I wanted to transition from helping a few people on an individual basis to helping more people through a broader platform.

3) I wanted to sleep at night.

In the nine months before I began this project, I kept waking up at night with more ideas. If I didn’t write them down, I couldn’t get back to sleep. I learned a while back that when you wake up feeling excited about an idea and can’t shake it, there’s usually a reason for it. It’s a good idea to pay attention to what you’re being told by the universe."

Yllätys yllätys, samastuin varsinkin kohtiin 1 ja 3. Useimmat öiset pohdinnat tuntuivat järkeviltä vielä aamun koitteessa, työmatkalla ja jopa työpaikalla. Mutta koska suurin osa ihmisistä ei jaksa kuunnella tauotonta kiihkoilua työelämästä, johtamisesta ja innovaatioista, blogi on toiminut hyvänä tuuletuskanavana ajatusten tuulettamiseen. Unetkin ovat tulleet takaisin.

Kunnes viime viikonloppuna se iski taas. Perjantain ja lauantain välinen yö meni kääntyillessä. Hesari tuli neljältä ja naapurit palasivat baarista puoli tuntia myöhemmin. Unettomuuden syynä ei vieläkään ollut stressi tai (kuten monet voisivat olettaa) huoli tekstien laadusta. Unettomuuden syy oli kasvuyritykset. 

Olen viimeisen parin vuoden aikana päässyt tapaamaan useampaakin kasvuyritystä ja ainakin vieraille annettu kuva yrityksistä on ollut mairitteleva. Yritykset sijaitsevat hyvällä paikalla, toimistot ovat kaikkea muuta kuin ankeita avokonttoreita, sohvia tuntuu olevan kaikkialla ja jääkaapissa on aina kylmää olutta. Mikä parasta, työntekijät tuntuvat olevan intoa pinkeinä töistään ja silmistä loistaa todellinen intohimo työtä kohtaan. Työtä tuntuu kaikilla olevan paljon, mutta kaikilla on myös täydellinen vapaus työssään.

Unettomuuden sai aikaan liikeidea ja sen synnyttämä ajatus omasta (kasvu)yrityksestä. Asiaa ei auttanut, että löysin keskellä yötä artikkeleita, jotka ylistivät yrittäjyyttä ja kasvuyrityksiä. Noin kello puoli kuusi näin jo itseni aitona hipsterinä istumassa omassa yrityksessäni, jonka pieni toimisto on Vattuniemessä. Toimistossa on kaikkialla sohvia, tietenkin X-Box, pieni keittiö (ja jääkaappi olutta varten), suihku (juoksulenkkejä varten), näkymä merelle, Tivolin radio ja Genelecin kaiuttimet ja tietokoneena luonnollisesti MacBook Pro. Työt tehdään siellä tai sitten jossain päin keskustaa kahvilassa.

Uni tuli noin klo 6 ja herätys klo 7:00. Liikeidean todellinen testi oli aamun tunnit kahvikupin ääressä. Aloin listaamaan plussia ja miinuksia:

Plussat:

1) Täydellinen vapaus

2) Yrityksen ilmapiiri on taatusti itselle sopiva

3) Kaikki mitä yritys saa aikaan tulee omaan taskuun

4) Kaikki ideat menevät läpi

5) Kaikki asiat saa toteuttaa silloin kuin siltä tuntuu

6) Oikeasti hyvä liikeidea

Miinukset:

1) Mistä rahat? Kaksi lasta ja asuntolaina tarkoittavat tarvetta tasaiselle tulovirralle

2) Mistä työyhteisö? Mökkihulluuden uhka on akuutti

3) Mistä (maksavat) asiakkaat?

4) Mistä nettisivut, sähköposti jne jne?

5) Kuka maksaa lounassetelit, päivärahat ja taksimatkat?

6) Mitä, jos mistään ei tule mitään? Saako sillan alla asua?

Toisin kuin aikaisemmin, tähän valvomisen aiheeseen ei tule ratkaisua blogi perustamalla. Edessä on todennäköisesti vielä monta unetonta yötä. Onneksi nykyisessä työssäkin toteutuu suurin osa yllämainituista plussista. 

Kello 8:30 löysin seuraavan lainauksen Twitteristä 99%:n tililtä:

"Whatever you can do, or dream you can, begin it. Boldness has genius, power and magic in it. Begin it now." - Goethe

Kello 8:40 suljin koneen siltä päivältä ja lähdin ulos.

Kulttuurivallankumous

Ei, tässä postauksessa ei puhuta Maon aikoinaan toteuttamasta kulttuurivallankumouksesta. Tässä postauksessa puhutaan samasta aiheesta kuin tuhansissa muissa blogeissa ja twiittauksissa viime päivien aikana, Greg Smithin irtisanoutumisesta Goldman Sachsilta. 

Lyhyesti tiivistettynä kyse on siitä, että Smith ei enää pystynyt elämään Goldman Sachsin yrityskulttuurissa, joka keskittyi pelkästään rahan tekemiseen. Smith ei kokenut, että asioita tehtiin enään asiakkaan edun takia vaan tärkein missio liittyi rahaan:

"To put the problem in the simplest terms, the interests of the client continue to be sidelined in the way the firm operates and thinks about making money"

Kirjoitus julkaistiin eilen ja sen jälkeen netti on tulvinut ohjeita oikealta ja vasemmalta kuinka Goldman Sach voi pelastaa tilanteen. Paras lukemani on tämä. Asian tekee kuitenkin kiinnostavaksi se, että irtisanoutumisen syy oli nimenomaan yrityskulttuuri. Hän ei irtisanoutunut, koska oli menettänyt motivaationsa. Hän ei irtisanoutunut, koska hän ei viihtynyt työssään. Hän irtisanoutui, koska hän voi pahoin töissä. Hän ei ollut ylpeä olla töissä kyseissä firmassa.

Vaikka Smithin tuskin tarvitsee mennä työvoimatoimistoon maanantaina, on hänen vetonsa rohkea ja ihailtava. Varsinkaan Suomessa yrityskulttuurista ei juuri puhuta. Se on jotain käsittämätöntä, koska sitä ei voida mitata Excelissä. Se koetaan joksikin abstraktiksi, joka nyt on sitä mitä se on. Todellisuudessa yrityskulttuuria on helppo hallita ja ohjata, jos niin halutaan. Riittää, että yrityksellä on missio ja arvot, joihin ihmiset voivat samaistua.

Ihmisissä on se hassu piirre, että he haluavat heidän työllään on merkitys, muukin kuin omistajien voiton maksimointi. Ihmiset haluavat, että asia, jonka puolesta he tekevät töitä on hyödyllistä muillekin kuin osakkeenomistajille. He haluavat, että yrityksen arvot vastaavat heidän omia arvojaan. Ihmiset haluavat rehellisyyttä, koska kaikkien meidän pitää pystyä katsomaan peiliin päivän päätteeksi. He haluavat, että yrityksen missio on muuta kuin "Tehdään aivan saatanasti rahaa, jotta saadaan matkustaa business-luokassa".

Smith ei enää pystynyt katsomaan itseään peiliin ja teki omat johtopäätöksensä. Ok, laskut pitää maksaa eikä 99,999% maailman ihmisistä ole samaa vapautta kuin Smithillä. Mutta seuraavan kerran, kun joku lukijoista etsii töitä, ehkä on paikallaan myös pohtia millaiseen kulttuurin haluan mennä mukaan. Koska kulttuuri voi myös viedä mukanaan ja silloin peilistä ei välttämättä katso takaisin se henkilö, jonka toivoisit. 

P.S. Jos mietit mikä on kulttuuri omassa työpaikassasi, kuuntele mitä kahvitunneille puhutaan. Puhutaanko siellä asiakkaan auttamisesta vai rahastamisesta?

Ja nyt käsi sydämelle

Vaihdoin ensimmäisen kerran oikeasti työpaikkaa elokuussa 2010. Irtisanoutumista edelsi noin puolen vuoden pähkäily.

"Haenko uusia töitä?"
"Mitä mahdollisessa uudessa paikassa odottaa?"
"Onko asiat oikeasti täällä niin huonosti, että haluan lähteä jonnekin muualle?"
"Mitä edes haluan tehdä?"

Työpaikan vaihto pelotti. Se vei yöunet ja se toi elämään epävarmuutta. Samalla se oli työelämäni paras veto. Siitä puuttui kuitenkin tietty rakenne, jota olisin kaivannut. Se tuntui lähinnä hypyltä tuntemattomaan, minkä halusin tehdä vasta kun mikään muu ei auttanut.

Lääke tuntematonta vastaan löytyi oikeastaan vasta tänään, kun kaiken muun säätämisen ohessa löysin ehkä maailman parhaan työtyytyväisyyslomakkeen. Toisin kuin perinteiset työtyytyväisyyskyselyt, tämä lomake keskittyy työtyytyväisyyteen yksilötasolla ja on nopea täyttää:

Kyselyn täyttämiseen ei tarvita nettipohjaista kyselyä tai miljoonan euron konsultointipalveluita. Tärkein täyttökriteeri on oma rehellisyys. Täydellinen selitys lomakkeen täyttämiseen löytyy täältä, mutta pähkinänkuoressa, jos vastaat yli viiteen kysymykseen "kyllä", olet itsellesi oikeassa työpaikassa. Alle viisi "kyllä"-vastausta ja...no, tarkemmat ohjeet löytyvät aikaisemman linkin takaa (tuossa vaiheessa voi muuten myös käyttää miksi-tekniikkaa, miksi en viihdy työssäni?).

Tärkeintä lomakkeen täytössä ja tulosten tulkinnassa on rehellisyys. Katso peiliin edes kerran puolessa vuodessa ja mieti omalta kohdaltasi, onko tämä oikea työ minulle vai ei? Jos olet tyytyväinen nykyiseen työhösi, todella hieno asia! Mutta jos et ole, asialle on tehtävä jotain. Monen työpaikan vaihdon esteenä on pelko muutoksesta ja epävarmuus mitä tulevassa työpaikassa odottaa. Mutta jos et viihdy nykyisessä työssäsi, mitä menettettävää paikan vaihdossa voi olla?

Tärkeintä johtajuutta on itsensä johtaminen. Se on helppoa. Se vaatii vain rehellisyyttä itselleen.

"Niin voi tapahtua ja piste"

Aloitetaan tämä postaus muutamalla huomautuksella:

1) En tiedä tämän uutisen kaikkia puolia, ainoastaan sen mitä olen lukenut Hesarista
2) Kohta alkava postaus ei liity suoraan ko. yritykseen, vastaavia tapauksia on tapahtunut muissakin yrityksissä
3) Käytän kyseisen yrityksen palveluita tasaisin väliajoin ja olen aina ollut tyytyväinen

Kaikesta huolimatta, niin kuin Kekkonen toteaisi, saatanan tunarit. Haluan huutaa ja raivota sillä typeryydelle, mikä yrityksessä on vallalla.

Mitä yrityksessä on mietitty, kun on päätetty aloittaa työntekijöiden muilutukset? Ehkä olen vain yksinkertainen, mutta mitä tuolla kohtelulla voidaan voittaa? Oletetaan, että työntekijä on vuotanut jotain julkisuuteen (siis oletetaan). Eikö tuossa tapauksessa voida olettaa hänellä olevan jo kopiot kaikesta tiedosta, mitä työkoneella on? Jos jotain on vuodettu, eikö oikea taho tätä asiaa hoitamaan olisi poliisi? Miksi irtisanomisen toimintamalli pitää kopioida mafiaelokuvista? Onko siinä jotain ihailtavaa? Olisiko mahdollisesti voinut olla joku hieman parempi tapa hoitaa asia? Tapa, jolla olisi ollut täysin samat lopputulokset, mutta joka ei olisi noussut otsikoihin. Tapa, josta ei itäisi pelon ilmapiiriä yritykseen. Tapa, joka kunnioittaisi ihmisoikeuksia.

Mietitään hieman tätä aamua kyseisen yrityksen toimistolla. Aurinko nousee ja kellokortit viuhuvat. Työntekijät tapaavat kahviautomaatilla hieman naureskellen ja asialle päätään puistellen. Asia yritetään unohtaa ja pyyhkäistä se maton alle.

"Eihän tämä koske meitä, se oli se toinen".

Väki palaa töidensä ääreen, Excel aukeaa ja ruokatunnin odotus alkaa. Samalla kuitenkin kaikkien työhön on tullut pelko. Epävarmuus tunkeutuu pikkuhiljaa paidan alle.

"Uskallanko spämmätä työkaverilleni kuinka nihkeä päivä on tulossa?"
"Seurataanko meidän netin käyttöä tai meilejä?"

Kuinka moni työntekijä pelkää tästä lähtien firman sisäistä poliisia? Epävarmuus näkyy siinä, että moni eksyy työnsä ohessa Oikotielle ja Monsteriin. Ehkä siellä olisi jotain muuta tarjolla? Riskejä ei oteta, koska pelätään. Kun riskejä ei oteta, kukaan ei edes ehdota uusia toimintamalleja. Miten käy kehitykselle? Ai niin, kyseessä on monopoli joten kuka välittää kehityksestä.

Joku työntekijöistä löytää uusia töitä ja irtisanoutuu. Yritys alkaa etsimään työntekijälle sijaista. Yritys maksaa itsensä kipeäksi, jotta saa ilmoituksen sunnuntain Hesariin. Hakevatko parhaat kandidaatit yritykseen, jossa on sisäinen poliisi valvomassa työntekijöitä? Hakevatko parhaat kandidaatit yritykseen, jonka nykyisetkään työntekijät eivät ole sitoutuneita? Lykkyä tykö vaan.

P.S. Jos yrityksessä on oma turvallisuusosasto, olettaisi sieltä löytyvän myös viestintäosaston, joka ei päästä turvallisuuspäällikköä julkisuuteen naureskelemaan asialle.

P.P.S. Miksi ihmeessä missään yrityksessä on turvallisuusosasto sisäisenä poliisina? Mitä jo osaston olemassaolo kertoo yrityksestä?

P.P.P.S. Näköjään yritys on antanut jo vastineen. Vastine tekee toteutetusta toimintatavasta vain vastenmielisemmän. Jos työntekijälle ei enää löydy tekemistä, miksi käyttää sisäistä poliisia (haluaisin sanoa sisäistä Stasi, mutta en sano)?

Tekemisen iloa

Vietin tänään töissä ehkäpä tähän astisen urani parhaan iltapäivän. Ei, iltapäivään ei kuulunut ylennystä, palkankorotusta, kartingia, värikuulasotaa, shampanjaa tai vaahtokarkkeja. Sen sijaan iltapäivästä oli neljä tuntia varattu suunnitteluun. Ei, se ei tarkoita, että olisin istunut kokoushuoneessa kymmenen muun henkilön kanssa ja ollut hiljaa sillä aikaa, kun jonkinsortin manageri olisi pyytänyt ideoita, jotka hän voi myydä eteenpäin omissa nimissään.

Sen sijaan istuin työpöydällä tussi kädessä. Neljä tuntia putkeen. Imppauksen sijaan keskityin kirjaamaan kaikki ideat mitä kolmen hengen tiimimme suinkin keksi fläppitaululle ja aikatauluttamaan kaikkien ideoiden toteutuksen. Lähtökohta oli se, että kaikki ideat, jotka saamme päähämme toteutetaan (okei, kunhan ideat liittyvät edes jotenkin yrityksemme vuositavotteisiin). Neljän tunnin palaverin päätteeksi kaikki sitoutuivat toteutukseen ja ensimmäisiin tuloksiin sovittiin palattavan kahden viikon päästä.

En ole koskaan kokenut samanlaista vapauden tunnetta. Periaatteessa meillä oli vapaa taulu, johon saimme alkaa piirtämään mitä tahansa toimenpiteitä, joita koimme oikeiksi. Vapautta seuraa vastuu (tässä tapauksessa aika suurikin), mutta toisaalta vastuu sitouttaa. Ja kaikki tiimimme jäsenistä tietävät, että jos jokin menee pieleen, samanlaista vapautta ei kannata enää pyytää. Mutta, kuten kaikki konsultit tykkäävät kliseisesti sanoa, positiivisesta asenteesta seuraa positiivista toimintaa. Tämän takia uskon myös tuloksiin. Ja jos henkilö voi itse määrittää kuinka saavuttaa tavoitteensa ja luoda omat toimintatapansa, miten paljon motivaatiota se antaakaan! En yksinkertaisesti tajua miksi yritykset syytävät miljoonia tulospalkkioihin, kun vapautta antamalla voidaan saavuttaa sama sitouttava vaikutus. Ja mikä on vapauden hinta? Nolla euroa.

Ok, tunnustan olevani tällä hetkellä etuoikeutetussa asemassa vapauden suhteen, sillä 50% suomalaisista kokee, että heidän luovuuttaan rajoitetaan töissä. Mutta onko asioiden oltava näin? Eikö kaikilla työntekijöillä pitäisi olla oikeus samaan vapauden tunteeseen? Jos henkilö on tehtäväänsä pätevä, eikö paras keino hänen motivoimiseensa olisi työskentelyvapauden antaminen? Tavoitteet on saavutettava, sen kaikki tietävät, mutta onko pakko aina määritellä tie tavoitteisiin? Eikö se ole varma tapa tapaa kaikki innovaatio ja luovuus, mikä henkilöillä on? Ja jos luovuus tapetaan, miten koskaan voidaan luoda mitään uutta ja saada kasvua? Miten työssä viihtymistä voidaan edes yrittää tavoitella, jos kokee itsensä vain suuren koneen mutteriksi? Kehittyminen on mahdollista ainoastaan oppimisen kautta ja oppiminen on mahdollista vain jos ympäristö sallii oppimisen ja luovuuden.

Loppuun pakollinen Harvard Business Review-lainaus, tällä kertaa Nilofer Merchantilta:

"Opposite of innovation isn't execution. Opposite of innovation is when orgs demand you know answer by X, and measures by Y"

Luovuutta prkl!

Koska työssä ja perheessä ei ilmeisesti ole tarpeeksi haastetta, olen muun toimen ohella pyrkinyt lukemaan aikuiskasvatustiedettä avoimessa yliopistossa. Aihe on erittäin kiinnostava, kunhan siihen perehtymiseen löytyisi vaan enemmän aikaa.

Erään tehtävän palautus deadline on tänään ja luonnollisesti koko tehtävä oli vielä pari tuntia sitten levällään. No tehtävä on nyt palautettu, mutta noiden tuskaisten tuntien aikana mieleen tuli monta asiaa, joita aikuiskasvatustiede voisi tuoda ihan perustoimistoduunareille (jos aikuiskasvatustiede puhuisi asioista oikeilla eikä akateemisilla nimillä). Alla luovat muistiinpanot noista asioista:

Jotenkin kaikki liittyi oppimiseen, kasvamiseen ja kehittymiseen. Organisaatiot ja ihmiset eivät voi kehittyä, jos eivät suostu aktiivisesti oppimaan. Tai jotain vastaavaa. Katsotaan, jos noista luovuuden huumassa tehdyistä muistiinpanoista saisi uutta matskua blogiin ensi viikolla :)

Miksi?

Bloggaajaurani on kestänyt nyt noin viikon. Ottaen huomioon aikaisempien projektieni elinkaaren, tämänkin on jo saavutus.

Blogissa on tähän mennessä esitetty oikeastaan pelkästään kysymyksiä joihin olen jättänyt vastaamatta (yleensä koska en tiedä vastausta). Vastausten vähäisyys on välillä tuottanut morkkista, mutta onneksi löysin tämän artikkelin (jälleen kerran) aamubussissa. Artikkelin ydin on, että kaikkien ongelmien ytimeen pääsee kysymällä viisi kertaa "miksi?". Mitä enemmän kysellään, sitä enemmän ihmiset joutuvat miettimään perusasioita ja sitä helpompi ongelmiin on löytää ratkaisu. Artikkelin lopussa todetaan juhlavasti, että tämän kyselytekniikan avulla ihmiset sitoutuvat paremmin, yritykset kukoistavat ja maailma käytännössä pelastuu.

Todellisuudessa vaikutukset ovat lienee pienempiä. Mutta tehkää perjantai-iltapäivän kunniaksi seuraava harjoitus: Mikä on suurin ongelma tai haaste, joka odottaa pöydällänne ensi viikolla? Sen jälkeen käyttäkää tätä kyselytekniikka haasteen voittamiseen. Tulokset voivat olla yllättäviä.

Sanaa toimistoille

Tämän päivän blogipäivitys tulee äänen muodossa. Nyt kun istut Excelin/Wordin/PowerPointin ääressä avokonttorissa, laita hetkeksi kuulokkeet koneeseen kiinni ja kuuntele eilinen Radio Helsingin kyselytunti. Hyvää tarinaa tarjolla.