Päämäärä vai matka?

Kävin juuri juoksemassa. Juokseminen on sen puoleen jännä harrastus, että oikeastaan koskaan ei tiedä kuinka juoksu kulkee: joskus se yhtä tuskaa alusta katkeraan loppuun ja joskus se tapahtuu kuin itsestään. Olen monesti pohtinut, mistä se johtuu ja satuin tänään löytämään Christian Jarrettin artikkelin, joka saattaa selittää mistä on kyse. Ehkä kyse ei olekaan itse juoksutapahtumasta vaan enemmän siitä, mitä odottaa tapahtuvaksi juoksun jälkeen.

Olen toistanut blogissa (liian) moneen otteeseen kuinka työ on motivoivinta silloin kuin ihmisille annetaan päämäärä ja he itse saavat päättää kuinka päästä sinne. Mutta entä se itse matka? Kuinka saada siitä kaikki irti? Kuinka varmistaa, että päämäärään päästään ja mielekkäästi? Jarrettin artikkelin (joka perustuu Ayelet Fishbachin ja Jinhee Choin tutkimukseen) mukaan päämäärän pitäisi olla ainoastaan innoittaja, joka laittaa ihmisen tekemään asioita. Alkuinnostuksen jälkeen paras tulos saavutetaan, kun keskitytään itse matkasta nauttimiseen ja jätetään päämäärä taustalle. Näin henkilö viihtyy matkalla paremmin ja päämääräkin saavutetaan helpommin. Päämäärän unohtaminen taustalle auttaa myös pitämään silmät auki uusille tavoille tehdä matkaa. Kyse on loppujen sisäisestä motivaatiosta ja siitä mielihyvästä, joka tulee kun henkilö pyrkii tekemään asioita, jotka kokee mielekkääksi. Keskittyminen ulkoiseen motivaatioon ja porkkanaan päämäärässä voi tuhota sisäinen motivaation aikaansaavan mielihyvän.

Takaisin juoksemiseen. Jos Jarrettin artikkelin sanomaa tuo juoksun maailmaan, mitä enemmän juoksija  keskittyy siihen, mitä juoksulenkin jälkeen tapahtuu ja odottaa sen päässä olevaa mahdollista palkintoa (esim. lonkero), sitä tuskaisemmalta lenkin pitäisi tuntua. Lenkki on yhtä metrien ja sekuntien laskemista. Sen sijaan, jos keskittyy itse juoksuun, valitsee reitin lennosta ja unohtaa esimerkiksi minkä takia juoksua harrastaa (laihduttaminen, maratonille valmistautuminen jne jne), itse juoksulenkinkin pitäisi olla mielekkäämpi, nopeampi ja pidempi.

Löysin artikkelin vasta juuri päättyneen lenkkini jälkeen, joten joudun palaamaan myöhemmin siihen kuinka sen ajatus toimii juoksiessa. Sen sijaan artikkelin sanoma selittää aika hyvin esimerkiksi minkä takia perjantai tuntuu viikon pisimmältä päivältä tai miksi tiukka aikataulu ei aina anna parhaita tuloksia. Perjantaina ihmiset keskittyvät "palkintoon", tulevaan viikonloppuun, kello matelee ja päivän viimeiset tunnit ovat tuskaisia. Muut viikonpäivät ovat aivan eri asia, koska päämäärä tuntuu niin kaukaiselta, on parempi keskittyä hetkeen. Samoin tiukan päämäärähakuinen työ tiukoilla aikavaatimuksilla saa aikaan vaan stressaantuneita työntekijöitä ja puolivillaisia ratkaisuja.

Eli, "hyvässä" työssä henkilölle annetaan päämäärä ja vapaus päästä siihen. Vielä paremmassa työssä henkilö unohtaa päämäärään jonnekin taustalle ja keskittyy tekemiseen ja siitä nauttimiseen. Tuloksen pitäisi olla kaikesta paras. Ja juoksulenkkien pidempiä.

Espanja, tuki ja viimeinen erhe

"Itse mokasivat, miksi meidän pitäisi maksaa muiden mokia?"

"Siellä on eletty vuosikymmeniä yli varojen. Ja sitten kun tulee laskun maksun aika, käännytään muiden puoleen."

"Ei mekään saatu keneltäkään tukea pankkikriisin aikana 1990-luvulla. Korjatkoon itse omat mokansa." 

Esimerkiksi nuo kommentit kuulin eräänä aamuna radiosta. Hyvin samantyyliset kommentit tulivat eräiden politiikkojen suusta myöhemmin uutisten aikaan. Kesäloman aikana radio toitotti oikeastaan yhtä uutista tunnista toiseen: Kuinka Espanja tarvitsee niin Suomen kuin muidenkin EU-maiden apua pankkiensa tukemiseen. Ehkä se johtui vain Radio Suomen Etelä-Savon maakuntaradioon soittajista, Timo Soinin vekkulista Kardemumman yö -vertauksesta tai uutisten puutteesta, mutta jotenkin lähtökohta koko tuelle tuntui olevan lievimmilläänkin äärimmäisen vihamielinen. Kansa vihaa tukea ja uutiset toistavat kuinka kansa vihaa tukea. Mikä saa aikaan lisää vihaa. 

Samanaikaisesti suurin osa kansasta (allekirjoittanut mukaan lukien) ei täysin ymmärrä, mistä tuessa on kyse. Lyhenteet lentelevät oikealta vasemmalle ja rahamäärät, joista puhutaan ovat vain numeroita, joita 99,99% suomalaisista ei tule koskaan näkemään. Sen sijaan ymmärretään, että Espanja ja Kreikka ovat mokanneet, mokaus on tullut ilmi ja on laskun maksun aika. Ja laskun maksuun tarvitaan muiden apua. Tässä vaiheessa viha alkaa kasvamaan, onhan se nyt naurettavaa maksaa toisten laskuja.

Mutta mietitäänpä asiaa toisesta näkökulmasta. Oletetaan, että sinulla on 40-vuotias kaveri, jonka olet tuntenut oikeastaan aina. Kaverin ensimmäiset 39 vuotta olivat menestyksekkäät. Hän näki maailmaa, luki hyvässä yliopistossa ja valmistui priimuksena. Hän hallitsi filofian ja psykologian. 

Hänellä oli paljon kavereita ja perustipa hän myös yrityksen, josta tuli menestynyt ja kaverista varakas. Hän osasi purjehtia ja hänellä on useitä veneitä (oikeastaan laivasto). Kaikesta menestyksestä huolimatta hän piti yhteyttä vanhoihin lapsuuden kavereihin, tapasi heitä tasaiseen tahtiin ja oli aidosti yhä heidän ystävänsä. Hän perusti lapsuuden kavereiden kanssa jopa yhdistyksen.

37-vuotiaana yrityksen menestys katkesi, se myytiin ja kaverin elämä alkoi rauhoittumaan. Hän pohti tulevaisuuttaan, perusti perheen ja eleli ansaitsemillaan rahoillaan. Olit kaverin bestmanina/morsiusneitona. Kunnes 39-vuotiaana jotain meni pieleen. Ehkä se oli Nokia-salkun arvon romahdus tai ehkä se oli avioero. Ehkä se oli finanssikriisi. Ehkä se oli jotain muuta. 

Joka tapauksessa 40-vuotispäivänään hän ottaa yhteyttä sinuun yhteyttä ja pyytää lainaa. Hän kertoo miksi tarvitsee lainaa. Hän kertoo sen rehellisesti. Hän kertoo kuinka paljon tarvitsee kokonaisuutena ja kuinka paljon olisi mahdollinen sinun osuus (2% kokonaisvelasta, joka on 4% vuosituloistasi). Hän kertoo myös kuinka hän aikoo saada elämänsä taas raiteilleen.

Kuinka vastaat? Muistatko ne ensimmäiset 39 vuotta jolloin kaikki oli hyvin? Vai keskitytkö siihen viimeisen vuoteen jolloin kaikki meni pieleen? Raivostutko hänelle vai pyritkö tukemaan häntä? Miten kohtelet häntä vaikeassa tilanteessa?

Perustuen Espanjan pankkituen ympärillä vellovaan keskusteluun, ilmeisen moni olisi pistämässä oven kiinni kysyjän edessä. 

"Itsehän mokasi. Kerätköön rahat muualta." 

"Ois pitänyt laivastostaan parempaa huolta." 

"Mitä hyötyä siitä filosofiasta on nyt?"

Tätä vertausta olen pohtinut kuunnellessani ihmisten vuodatusta Espanjan tuesta. Kaveri on mokannut, pärjätköön itsekseen. Mitä väliä sillä on, että suurin osa kaverin (tai maan) historiasta on mennyt hyvin, nyt keskitytään nykyhetkeen. 

Jotenkin sama viha mokannutta henkilöä kohtaan näkyy myös työelämässä. Olen pariin kertaan kirjoittanut kuinka työelämässä keskitytään helposti pelkästään virheiden välttelyyn, koska virheitä pelätään. Ja virheen sattuessa kaikki pyrkivät varmistamaan oman selustansa. Vaikeimmalla hetkellä pahiten mokanneet henkilöt hylätään. Mistä seuraa se, että kukaan ei yritä uusia asioita, koska uuden yrittämiseen liittyy aina riski ja riskiin mahdollisuus mokata. Tuloksena on keskinkertaisuutta vuodesta toiseen.

Mistä tämä kaikki viha lähtee? Mistä lähtien mokannutta henkilöä (tai maata) pitää vihata? Eikö kaikkia pitäisi tukea hädän hetkellä? Eikö kaverin pitäisi tukea kaveria?

Voisiko olla niin, että pidämme kaikki itseämme mahdollisena työpaikojemme espanjana? Onko niin, että vihaamme niin paljon Espanjan tukemista, koska näemme oman inhimillisyytemme koko prosessissa? Vai voisiko olla niin, että kulttuurissamme on taipumus lyödä lyötyä virheen tapahtuessa, tapahtuu se virhe sitten työpaikalla tai valtion valtionvarainministeriössä? 

Joka tapauksessa kaikki työelämässä olevat ovat potenttiaalisia espanjoita. Minä mokaan, sinä mokaat, hän mokaa. Se inhimillistä. Siinä ei ole mitään väärää. Väärää on sen sijaan hylätä joku sen takia, että hän sattui mokaamaan.

Ensimmäisen maailman ongelmat - tilanne kaksi kuukautta myöhemmin

Tämän vuoden kesälomani on loppusuoralla ja paluu töihin edessä maanantaina. Vajaa kaksi kuukautta sitten kirjoitin kesäloman lähtökohdista. Tiivistettynä tilanne oli se, että iPhonen jatkuva räpläys, Facebookin/Twitterin tarkastus parin minuutin välein ja Drop7:n taukoamaton pelaaminen alkoi kyllästyttää. Tilanteen kärjistyessä kesää kohti tavoitteeni oli jättää älypuhelin kotiin ja irroittautua kokonaan niin sosiaalisesta mediasta kuin peleistä.

Kuten aikaisemminkin kirjoitin, läppäri lähti kaikesta uhoamisesta huolimatta mukaan lomalle. Muutenkin tulos oli loppujen lopuksi vanha kunnon kompromissi. Alla kesäkokeilun onnistumiset, epäonnistumiset ja havainnot.

Onnistumiset

1. Mukana ollutta läppäriä käytettiin lähinnä puhelimen lataamiseen. Vaikka kiusaus oli suuri käydä Twitterissä "ihan vähän vaan", akun rajallinen määrä ja netin hitaus vesittivät nämäkin yritykset
2. Älypuhelinkin lähti loppujen lopuksi mukaan (onneksi, sillä 3330:n laturia ei ollut missään). Kuitenkin, jälleen koska 3G-yhteyttä ei ollut saatavilla, puhelinta käytettiin pääasiassa sen alkuperäiseen tarkoitukseen, puhumiseen.
3. Perustuen kohtiin 1 ja 2, ainakin välillä tuli aito irrautumisen tunne ja paljon kaivattu oma tila löytyi. Radio Suomea tuli kuunneltua yötä päivää, mökki maalattua ja kirjat luettua.
4. Älypuhelimen SportsTracker oli kultaakin kalliimpi sovellus yöllisellä melontareissulla.
5. Drop7 pysyi suljettuna koko reissun ajan.

Epäonnistumiset

1. Jos läppäri on mukana pääasiassa puhelimen latausta varten, kannattaako sitä oikeasti raahata puolen Suomen läpi?
2. "Puhelinta käytettiin pääasiassa sen alkuperäiseen tarkoitukseen" ... ei kuitenkaan ainoastaan siihen. Kaikesta uhosta ja pätkivästä nettiliittymästä huolimatta, niin Facebook kuin Twitter olivat kumpikin tarkastettavissa päivittäin. Kuitenkin tarkastus kerran päivässä kymmenen minuutin ajan ei antanut muuta kuin tutun informaatiotsunamin tunteen. Kumpaankin palveluun tulleen tiedon määrän sulattamiseen olisi vaadittu aikaa reilusti enemmän. Oli helpompi sulkea palvelut.
3. Työsähköpostit jatkoivat heikosta nettiyhteydestä huolimatta puhelimeen tuloa. Omaa tyhmyyttä jättää automaattinen päivitys päälle.

Havainnot

Mitäs sitten? Tarkoitus oli kuukauden ajan rakentaa omaa tilaa ja palata lomilta valaistuneena ja akut latautuneena. Tätä taustaa vasten kokeilu (jos tätä voi nyt kokeiluksi kutsua) oli jonkinasteinen onnistuminen. Tarkoituksena oli hakea täydellistä irtautumiseta ja se toki jäi tekemättä. Toisaalta oma tila tuntui löytyvän siitä huolimatta. Jos edessä on tyyni järvimaisema ja ympärillä täysi hiljaisuus, ei puhelimeen tai läppäriin tarttuminen ole ensimmäisenä mielessä. On mukavampi tarttua kirjaan tai pohtia mennyttä kevättä ja tulevaa syksyä. Toki mökin sähköttömyys on sen puoleen siunaus, että se pakottaa miettimään mitä tehdä rajallisella määrällä puhelimen akkua. Perheellisenä olisi suotavaa, että kännykän akku ei lopu sillä hetkellä, kun lapsille sattuisi jotain. 

Ns. kompromissi-irtautuminen oli loppujen lopuksi yllättävän helppo tehdä, ehkäpä nimenomaan olosuhteiden pakottamana. Ehkä tärkeintä koko prosessissa oli tajuta, että informaation virrasta voi ja saa päästää irti. Siihen on kuitenkin yllättävän helppo palata tauonkin jälkeen. Vaikka tuo virta tuntuu pyörittävän samaa vettä kuukaudesta toiseen, jotenkin kaikki mitä se tarjoaa tuntuu paljon tuoreemmalta. Informaatiovirtaan takaisin hyppääminen tuo tunteen myös arjesta loman jälkeen. Ja arkikin on itse asiassa aika mukavaa.

Joka tapauksessa kesän mittaan tunnuttiin ainakin radion perusteella puhuttavan paljon Espanjan taloudellisesta tilanteesta. Mistä tulikin sitten eräs blogi-idea mieleen...

P.S. Arki on siis alkamassa ja blogi palailee noin viikottaiseen päivitystahtiin.

P.P.S. Lomalta paluushokki; 99% on muuttunut 99U:ksi. Nyt tuntuu oikeasti siltä, että on ollut kauan poissa...