Ensimmäisen maailman ongelmat

Tasan kaksi vuotta sitten tähän aikaan valmistauduin jälleen kerran kesäloman viettoon kesämökillä Kangasniemellä. Koska mökillä ei ole juoksevaa vettä, sähköstä nyt puhumattakaan, suurin ongelma tuona kesänä oli lähinnä kuinka paljon paristoja tuli radiota varten ja kuinka saada päivittäinen Hesari saareen. Ongelmat ratkesivat lähinnä soutuveneen avulla.

Vuosi ja kymmenen kuukautta sitten sain ensimmäisen älypuhelimeni. Sanomattakin selvää, että puhelin on seurannut mukana siitä lähtien niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Se on seurannut uskollisesti niin Himalajalle kuin Puolangalle ja se on aina taannut pääsyn niin sähköpostiin, Facebookiin kuin Twitteriin tilanteessa kuin tilanteessa. Onhan se tärkeää tietää esimerkiksi Pekingissä mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu Veikkausliigassa (vaikka vieressä pelattaisiin paikallista sarjaa).

Siitä on myös seurannut, että tasan vuosi sitten suurin ongelma mökille lähtemisessä oli latausmahdollisuuden puute. Pelkkä ajatuskin siitä, että puhelimen akku loppuisi ja katkaisisi yhteyden ulkomaailmaan tuntui mahdottomalta. Seurauksena oli päivittäinen latausmatka mökiltä kylälle hengailemaan. Kesäillatkin menivät kirjojen ja Radio Suomen sijasta lähinnä samoja sivuja edestakaisin selaillessa. 

Vuotta myöhemmin tilanne on vain pahentunut. Vuoden mittaan olen ymmärtänyt esimerkiksi miten helppo puhelimesta on tehdä mokkula tietokoneeseen tai miten nopeasti puhelimella päivittää esimerkiksi blogin. Tästä seurauksena voisi helposti olla tietokoneen raahaaminen mökille ja entisestään pidentyvät latausmatkat esimerkiksi uimisen, saunomisen ja nukkumisen sijasta.

"Enough is enough Joonas"

totesi eräs ystäväni aina kun hän oli saanut tarpeekseen jostakin (yleensä Helsingin yöelämästä). Sama mantra on ollut päässäni viimeiset pari viikkoa, kun olen siirtänyt itseäni kesämoodiin. Puhelimen kanssa leikkiminen on saavuttanut sen pisteen kevään mittaan, että esimerkiksi suurin osa kirjoista ja lehdistä, joita olen ostanut ja tilannut on lukematta. Esimerkiksi keväisen loman materiaalit odottavat vielä lukijaansa. Puhelimen kautta saa tietoa vähän kaikesta, muttei kuitenkaan mistään kunnolla. Tämän takia älypuhelinmitta on täynnä ja olen päättänyt ottaa töpselin seinästä kesäloman alkaessa.

Mitä enemmän olen valmistanut itseäni irrottautumaan puhelimesta kesän ajaksi, sitä paremmin olen ymmärtänyt miten kiinni hetkessä ja verkoistunut nyky-yhteiskunta on niin sähköisen tiedonvaihdon kuin sosiaalisen median kautta. Verkostoitumisen myös ihmisten oma tila on poissa. Olet aina läsnä jossain missä muutkin ovat, on läsnäolo sitten virtuaalista tai fyysistä. Oma tilaa ei myöskään enää kaivata tai haluta. Oman tilan poislahjoittamisen myötä ihmiset ovat osa yhteisöä koko ajan ja missä vain, mikä toisaalta on myös yksi ihmisen perustarpeista. Vastaamme myös sähköposteihin missä ja milloin vaan, jotta ihmiset muistavat olemassaolomme yhteisössä. Tuloksena omaan tilaan ei enää totuta silloin kun sitä olisi tarjolla; mökiltä on pakko päästä hetkessä internettiin ja oma työhuone tuntuu vankilalta. 

Koska omasta tilasta on tullut luovuttua vapaaehtoisesti ja sen puutteeseen on jo tottunut, verkostosta irroittautuminen ja oman tilan ottaminen edes väliaikaisesti pelottaa; olenko osa verkostoa, kun siihen palaan? Olenko olemassa, jos en ole läsnä verkostoissani? Scott Belsky on pohtinut samaa asiaa (ok, artikkelin idea on lainattu häneltä) ja tiivistänyt  asian suhteellisen napakasti:

"Why do we give up our sacred space so easily? Because space is scary. During these temporary voids of distraction, our minds return to the uncertainty and fears that plague all of us. To escape this chasm of self-doubt and unanswered questions, you tune into all of the activity and data for reassurance."

Oman tilan katoaminen sosiaalisen median ja älypuhelinten myötä on globaali ongelma. Työn joustavuudessa on monia hyviä puolia, mutta samalla loma ei ole sitä mitä se oli ennen. Ihmiset, kuten esimerkiksi minä, eivät uskalla päästää irti puhelimistaan ja sähköposteistaan lomien myötä. Monessa kasvuyrityksessä saa pitää lomia niin paljon kuin haluaa. Ongelma näissä yrityksissä ei suinkaan ole liika lomailu vaan se, että lomia ei pidetä ja silloin kuin niitä pidetään niillä tehdään töitä. Seurauksena on se, että ihmiset eivät koskaan pysähdy miettimään omaa suuntaansa tai asioita, joilla on merkitystä pitkällä aikavälillä.

Tässä kohti blogikirjoitusta pitäisi tarjota ratkaisu ongelmaan kuvattuun ongelmaan. Ratkaisu pitäisi pystyä kiteyttämään muutaman kohdan listaksi, josta on hyötyä kaikille ja joka olisi kaikkien ymmärrettävissä. Ratkaisu on halukkaille saatavilla Belskyn kirjoituksesta perinteisenä viisikohtaisena listana. Pidin erityisesti kohdasta, jossa suositeltiin työssä nukkumista.

Omalla kohdallani edessä on kokeilu. Kaipaan omaa tilaani. Kaipaan rauhaa ja sitä, että ainoat uutiset tulevat radion kautta. Puhelin jää kotiin, kunhan loma alkaa heinäkuussa. Ainoa yhteys mökiltä tulee olemaan Nokian 3330:n wap-yhteys, jota tuskin haluan käyttää (no katsotaan). Tulen loman aikana kaipaamaan myös Twitteriä ja säännöllisesti seuraamiani blogeja. Tästäkin huolimatta kokeilu tulee tarpeeseen. 

Lupaan palata tuloksiin, kunhan loma on ohi. Ja vielä ennen kuin se alkaakaan. 

Pyörää keksimässä

Blogi on ollut luovalla tauolla jonkin aikaa lähinnä keväisen sään takia. Samalla olen huomannut, että mitä lähemmäksi kevät ja varsinkin kesä tulee, sitä enemmän ihmisen elämään alkaa siunaantumaan erilaisia aktiviteetteja. On Veikkausliigaa, viheriöiviä jalkapallokenttiä, kesän tuoksuisia juoksumaastoja ja tietenkin kaikki terassit, jotka ovat taas auki. Hääkausi polttareineen alkaa jälleen ja kaikki ystävät, joita ei ehtinyt tapaamaan talven mittaan tuntuvat tulevan vastaan kesäisen Helsingin kaduilla.

Kaikkea tätä mietin pitkin viikonloppua rantasaunaa lämmittäessä ja varsinkin tänään palatessani savunhajuisena takaisin toimiston arkeen. Toimistossa agendalla oli tärkeitä asioita (mm. selkeys, projektien johtaminen, virheistä oppiminen jne jne), joita pohtiessa meni tunti, jos toinenkin. Itse asiassa koko päivä. Päivän tärkein anti oli tajuta, että kaikki asiat, joita käsiteltiin liittyivät viestintään; siihen miten ihmiset ymmärtävät tai eivät ymmärrä toisiaan. Asiat voidaan kätkeä hienojen termien, teorioiden ja lyhenteiden  taakse, mutta loppujen lopuksi kaikki tiivistyy siihen mitä ihmisille kerrotaan ja varsinkin mitä heille ei kerrota.

Pohdinnan ohessa aloin miettimään milloin kyseisiä asioita oli pohdittu ensimmäisen kerran. Nykyisessä työpaikassa asiat olivat muistini mukaan pinnalla ensimmäisen kerran tammikuussa. Ja todennäköisesti niistä oli puhuttu myös ennen liittymistäni kyseiseen orkesteriin. 

Mutta mitä enemmän asioita pohdin (ja samalla mitä vähemmän muita kuuntelin) sitä enemmän samalla muistin. Samoja asioita oli käsitelty myös edellisen työpaikkani viikkopalavereissa hyvinkin samassa hengessä. Ja itse asiassa, kyllä, niitä oli käsitelty myös sitä edellisen työpaikan palavereissa, missä toimitusjohtaja aloitti puheensa puhumalla virheistä oppimisen tärkeydestä. Ja taidettiin niitä pohtia myös ihan ensimmäisen kesätyöpaikkani palavereissa. Tai ainakin niissä joihin kesätyöntekijät kutsuttiin.

Talven mittaan opiskelin kaiken muun toiminnan ohella aikuiskasvatustiedettä ja yhdessä artikkelissa todettiin kuinka esimieskoulutusten suurin muutos viimeiseen 20 vuoteen on se, että niitä kutsutaan nykyään esimiesvalmennuksiksi. Itse koulutusten (tai siis valmennusten) sisältö ei ole muuttunut lainkaan. Mutta jos ongelmat ovat samat kaikissa työpaikoissa, miksi niiden pitäisikään muuttua? Jos ihmiset eivät kertakaikkiaan ymmärrä toisiaan työpaikoillaan, mistä seuraa loppujen lopuksi kaikki työelämän hankaluudet, pitäisikö esimiesvalmennuksista ja johdon konsultoinnista luopua kokonaan ja keskittyä enemmän vaikkapa määrittelemään mitä termejä töissä käytetään, jotta ihmiset ymmärtävät toisiaan? Pitäisikö kaikkien johdon tai organisaatiokonsulttien loppujen lopuksi vaihtaa tittelinsä viestijöiksi, unohtaa komeat teoriat ja tutkimustulokset, lyhentää valmennukset yksipäiväisiksi ja keskittyä niissä pelkästään viestintään? Tuntuu siltä, että nykyisellään viestinnän ympärille rakentuvat ongelmat kääritään tasaisin väliajoin uusiin kääreisiin, jotta sama ratkaisu voidaan myydä uutena vuosi vuoden jälkeen. Pyörä siis keksitään uudestaan.

Toisaalta, jos 20 vuoden ajan valmennusten sisältö on ollut sama ja silti kaikissa yrityksissä pyörivät samat ongelmat vuodesta toiseen, herää kysymys onko pyörää missään vaiheessa keksittykään.  Olisiko parempi nostaa vain kädet pystyyn, tunnustaa onnistuneen viestinnän mahdottomuus ja hyväksyä tilanne? 

Jäisi aikaa enemmän jalkapallolle ja rantasaunan lämmittämiselle.

P.S. Kuulin kuikan perjantaina. On se hieno lintu.

"Etsimme oma-aloitteista työntekijää"

Olen jotenkin viimeaikoina miettinyt stressaamisen lisäksi itsensä johtamista. Olen samalla miettinyt kuinka oma-aloitteinen minun pitäisi olla ja kuinka pitkälle oma-aloitteisuudessa voi mennä? Voinko ostaa auton firman laskuun, jos uskon sen olevan yritykselle hyväksi vai tarkoittaa oma-aloitteisuus lähinnä exceleiden luomista ilman kenenkään pyyntöä? Milloin pomon puoleen pitää kääntyä vai tarvitseeko ollenkaan? Eikö oma-aloitteinen työntekijä hoida hommansa itse kyselemättä keneltäkään mitään? Mitä tämä edellyttää pomolta?

Teoriassa kaikki yritykset arvostavat oma-aloitteisia työntekijöitä (eräs esimerkki tässä). Pelkän termin määrittelyn perusteella oma-aloitteinen työntekijä on suorastaan lottovoitto: hän järjestää työnsä itse, ottaa asiakkaisiin yhteyttä, myy kuin viimeistä päivää eikä tarvitse johtamista. Arjessa oma-aloitteisuus on kuitenkin helposti yksisuuntainen tie: työntekijältä odotetaan aloitteita ja itsensä johtamista, mutta kaikki pitää kuitenkin pyörittää yrityksen monitasoisten rattaiden kautta. Joskus aloitteet menevät läpi ja joskus ei. Liian useassa tapauksessa aloitteet vesittyvät ja homma jää puolitiehen. Samalla oma-aloitteisuus hiipuu.

Eräässä yrityksessä, jossa ystäväni on töissä, oma-aloitteisuus on yksi yrityksen arvoista. Kun näin häntä viime viikolla, hän totesi:

"Oma-aloitteisuus tarkoittaa ideoiden esille tuomista ilman mitään toivoa niiden toteuttamisesta"

Ystäväni turhautuminen johtui prosesseista, jotka suurimmasssa osassa tapauksista tappavat ideat. Ja kun idea lopulta menee läpi, se on jo puoli vuotta vanha.

Ihan oikeasti. Ei se nyt voi näinkään olla. Ja ei sen nyt ainakaan näin pitäisi olla. Jos yritykset oikeasti haluavat oma-aloitteisia työntekijöitä, eikö rekryilmoitusten pitäisi olla seuraavia:

"Etsimme oma-aloitteisia työntekijöitä, joilla on myös aito mahdollisuus toteuttaa ideansa"

Ainoa asia mitä tämä edellyttäisi yrityksiltä ja pomoilta on rehellisyyttä ja luottamusta. Rehellisyys siihen, että jos odotamme oma-aloitteellisuutta, annamme siihen myös tilan. Tämän tien tulisi ilman muuta olla kaksisuuntainen. Ja luottamusta siihen, että kaksisuuntaisella tiellä ei tule rekkaa vastaan kummallakin kaistalla yhtäaikaa.

P.S. Pahoittelut mahdollisista pilkkuvirheistä. Uskottu oikolukijani on ansaitulla vapaalla. 

Kun seinät kaatuu

Olen viime aikoina pohtinut sattuneesta syystä stressiä. Tarkemmin sanottuna olen pohtinut sitä miksi ihmiset alkavat stressaamaan asioista ja miten ihmisten käyttäytyminen muuttuu stressin alla. Wikipedian määrittää stressin seuraavasti:

”Stressi voidaan määritellä ympäristön yksilöön kohdistamaksi uhkaksi tai vahingolliseksi vaikutukseksi tai yksilön vasteeksi tällaisiin tekijöihin.”

Toisin sanoen ihminen alkaa stressaamaan, kun hän kokee ympäristönsä uhkaavaksi. Miten stressi koetaan on yksilöllistä, mutta työelämässä se liittyy yleensä henkilön kokemaan kovuuteen (tulee se sitten pomolta, kollegoilta tai asiakkailta).

Mielenkiintoisin puoli stressissä kuitenkin on kuinka se vaikuttaa ihmisten käytökseen. Normaalisti hiljaisesta ihmisestä voi tulla hyökkäävä. Ja päinvastoin: henkilö, joka on normaalisti äänessä vaipuu jonnekin taustalle. Hän mököttää ja lähtee kesken päivän kotiin.

Yleensä tämä käytöksen täydellinen  muutos liittyy luontaiseen puolustusreaktioon, joka ihmisiin iskee uhkaavissa tilanteissa. Tämä taas johtaa juurensa luolamiesaikaan jolloin ihmisten elämä keskittyi lähinnä selviytymiseen päivästä toiseen sapellihammastiikereitä ja mammutteja vastaan. Seth Godin on viitannut, että ihmisten aivoissa on ns. liskoaivo-osa, joka ottaa ihmisen valtaansa vielä nykyäänkin uhkaavassa tilanteessa. Toisin sanoen stressin alla ihmiset taantuvat takaisin luolamiesaikaan.

Pelkkä ajatuskin siitä, että ipadien, älypuhelinten ja excelien keskellä ihmisten käyttäytymistä stressin alla ohjaa luolamiesajan vaistot on kiehtova. Vaikka autot alkaisivat huomenna lentää ja ensi viikolla Marsissa olisi miljoonan hengen yhdyskunta, selviytyminen perustuu kuitenkin loppujen lopuksi samoihin asioihin, kun aikana jolloin tulentekoa kehiteltiin.

Olettaen, että haluamme kehittyä myös tunteiden hallinnassa luolamiehistä eteenpäin (ei pahalla luomamiehiä kohtaan), mitkä ovat tavat, joilla voimme hallita stressin aiheuttamia tunteita ja tunteiden aiheuttamia seurauksia? Scott Belskyn mukaan homma on helppoa kuin se kuuluisa heinänteko:

1.      Perusta päätökset prosessiin: Stressin alla on yleistä tehdä päätöksiä nopeasti ja ilman kaikkea mahdollista tietoa. Teen monesti näin myös itse. Tällä menettelytavalla pyrin saamaan stressaavat asiat alta pois mahdollisimman nopeasti. Ymmärtäähän sen: jos tiikeri on tulossa sinua kohti, luontainen reaktio on juosta karkuun ja nopeasti. Juoksutyyli ei ole ensimmäisenä mielessä. Nykymaailmassa kuitenkin nopeiden päätösten tulokset voivat olla, no, moninaisia. Tärkeintä Belskyn mukaan olisi kuitenkin pysähtyä hetkeksi ja noudattaa normaalia prosessia.

2.      Pysy avoinna: Käytännössä, ymmärrä, että tarvitset muita. Yleensä stressin alla ongelmien ratkaisu vaatii muidenkin apua. Kuitenkin alitajuisesti ihmiset pyrkivät sulkemaan muut pois sillä hetkellä, kun heitä tarvittaisiin eniten.

3.      Älä taannu: Kuten sanottu, stressi tuo yleensä esille henkilön pimeän puolen johon monesti liittyy itsekkyyttä, vainoharhaisuutta (jep, tämä on totta myös allekirjoittaneen kohdalla) ja lyhytnäköisyyttä. Yleensä asiat alkavat kertautumaan henkilön päässä, koska avoimuus on jäänyt vähällä. Ja tämä on omiaan lisäämään stressiä…

Kuitenkin, jos ihminen on stressin alla seurannut luolamiesvaistojaan miljoonia vuosia, yllämainittujen kolmen askeleen seuraaminen vaatii aikaa ja toistoja. Ja paljon. Toisaalta jos miettii työpahoinvointikeskustelua Suomessa, kaikki kulminoituu stressaantuneisiin pomoihin, jotka väistelevät kvartaalipaineessa nykyajan sapellihammastiikereitä, exceleitä, vastaan.

Toistot lienee siis paikallaan aloittaa heti.

Rakastan rakastan, välitän välitän

Eräs työkaverini käveli huoneeseeni muutama kuukausi sitten ja teki perustavaa laatua olevan kysymyksen. Kysyksen, jota olen miettinyt oikeastaan siitä saakka lähes päivittäin:

"Miksi työelämässä pitäisi olla aina kova? Mitä vikaa on pehmeydessä?"

En ollut ajatellut asiaa aikaisemmin näillä termeillä, mutta kun kysymykset tulivat ilmoille, aloin kiinnittämään asiaan huomiota. Päivittäin työpaikoilla eri puolella maailmaa huudetaan, uhkaillaan, vaaditaan enemmän nopeammin ja vielä paremmin. Ihmiset pitävät toisia ihmisiä työpaikoilla helposti kasvottomina olentoina joiden päälle on helppo kaataa oikeastaan mitä vain. Ihmiset kovistelevat toisilleen niin kasvotusten, puhelimitse kuin sähköpostin välityksellä. Parhaimmissa tapauksessa uhkaillaan irtisanoutumisilla tai uhkauksista kovimmilla:

"Tämä kyllä muistetaan."

Jos joku ei pärjää tässä oravanpyörässä, kommentit liittyvät aina jotenkin Darwiniin, evoluutioon ja vahvimpien selviytymiseen. Loppukaneetissa asiaan liitetään Ruotsi ja heidän oletettu pehmeytensä. Ja niin sivu kääntyy.

Olen palannut tähän kysymykseen aina, kun olen nähnyt ihmisten puuskuttavan aikataulujen, pomojen ja asiakkaiden paineiden alla. Lähes kaikissa tapauksissa puuskuttavat henkilöt siirtävät kokemaansa kovuutta eteenpäin omille kollegoilleen/asiakkailleen/alaisilleen. Toisin sanoen ihmiset ovat kovia, koska heille ollaan kovia. On helppo siirtää omia paineita eteenpäin ja siirtää huomio pois itsestään. Koko asetelma herättää muutamia kysymyksiä:

1. Kuka on se henkilö, joka on aikoinaan laittanut kovuuden liikkeelle?
2. Mihin kovuus loppuu? Onko jossain henkilö joka imee kaikkien muiden kovuuden itseensä välittämättä sitä eteenpäin?
3. Mitä kovuudella oikeasti voitetaan? Onko siinä jotain ihailtavaa? Mikä ihmisiä vaivaa?

Vastaukset kysymyksiin 1 ja 2 liittynevät jotenkin teologiaan, filosofiaan tai vastaavaan, joten en edes yritä vastata niihin. Sen sijaan kysymys 3 on oikeastaan kaiken työpahoinvointikeskustelun ytimessä. Jos kovuus työelämässä on normi, eikö se pitkässä juoksussa aja ihmiset loppuun? Jos työviikot toisensa jälkeen on selviytymistä kvartaalikapitalismin puristuksissa, kova kovaa vasten, mihin jää tila inhimillisyydelle? Voiko ihmisten olettaa jaksavan kovuutta kvartaalitaloudessa vuosikymmeniä?

Mitä enemmän olen asiaa pohtinut, sitä enemmän olen ymmärtänyt miksi ihmiset downshiftaavat ja luopuvat urastaan. Miksi kukaan vapaaehtoisesti lähtee kovuuden oravanpyörään, jos vaihtoehto on pehmoilu? Pehmoilu tarkoittaa ennen kaikkea välittämistä niin itsestään kuin ympäristöstäänkin. Mitä enemmän ihmiset välittävät toisistaan, sitä paremmin he toisiaan kohtelevat. Mitä paremmin ihmiset toisiaan kohtelevat, sitä onnellisempia he ovat. Kaikki alkaa välittämisestä ja päättyy välittämiseen. 

Ja...voisiko olla, että paremmat tulokset myös yrityksille tulisivat pehmeyden kautta? Voisiko olla, että ihmiset viihtyisivät sellaisissa yrityksissä pidempään? Voisiko olla, että hyvinvoivat työntekijät tekevät myös parempaa työtä? Tätä mieltä on ainakin Seth Godin:

"Care More.

It's only two words, but it's hard to think of a better mantra for the organization that is smart enough to understand the core underpinning of their business, as well as one in search of a reason for being."

Ja enää jää jäljelle toteutus. Toteutus, joka saataisiin käytäntöön kaikkialla maailmassa yhtä aikaa. Toteutus, joka muuttaisi työelämää kaikkialla kerralla.

Ja sitten heräsin ja oli maanantaiaamu. 

P.S. Paras tapa huomata kovuuden läsnäolo on mennä perjantain klo 17 mihin tahansa baariin Helsingissä ja kuunnella mistä ihmiset puhuvat: kovuudesta.

Pieleen meni II - Vastarinta

Pari viikkoa sitten kirjoitin kuinka hyvätkin ideat jäävät monesti puolitiehen vesitetyn toteutuksen takia. Tarinan idea liittyi kompromissien tuskaan ja oli suurin piirtein seuraava:

"Tiivistettynä: Ideoiden toteuttamiseen liittyy aina epävarmuutta ja epävarmuuteen pelko epäonnistumisesta. Epäonnistumista pidetään synneistä suurimpana, minkä takia uutta pelätään kokeilla. Epäonnistumisen pelon takia ihmiset antavat periksi eivätkä puolusta ideoitaan."

Olen kirjoittamisen ohessa seurannut aktiivisesti muutamaa nettisivua ja yksi niistä on Behancen ylläpitämä 99% (suosittelen muuten seuraamaan aktiivisesti) ja vapun kunniaksi satuin löytämään sieltä loistavan Seth Godinin kirjoituksen. Godin käsittelee kirjoituksessaan samaa aihetta kuin allekirjoittanut, mutta hieman eri näkökulmasta:

"Here are a few questions I'd like to answer:

1. Why is it so hard to brainstorm a good idea?
2. Why do committees usually wreck a project?
3. Is it true that the more people work on something, the longer it takes?
4. Why are most products below average (and the rest... meh)?
5. Why is it so difficult to ship on time?
6. Why does time pressure and an urgent deadline allow you to get more done and sometimes (if you're lucky) improve the product itself?

The answer to all six is the same thing: The resistance"

Godinin näkemyksen mukaan ihmisten alitajuinen vastarinta uutta vastaan saa aikaan halun vesittää parhaimmatkin ideat. Tämä pätee myös ideoiden luojiin, jotka luovuttavat uusien ideoiden toteuttamisen suhteen myös oman vastarintansa takia. 

"The resistance leads people to make suggestions that slow you down, suggestions that water down your idea, suggestions that lead to compromises that lead to design death." 

"The resistance loves the status quo, because the status quo is safe, it's here, it's now, it's known, and it won't hurt us, not as much as the unknown future might hurt us."

Mitä enemmän asiaa miettii, sitä enemmän se käy järkeen. Ihmiset tietävät mitä heillä on tällä hetkellä. Vaikka henkilön/organisaation asiat olisivat huonostikin, ainakin he ovat tietoisia siitä. Kuka voi taata, että muutoksen jälkeen asiat eivät olisi vieläkin huonommin? Sama logiikka pätee niin kuntauudistuksissa kuin uuden kahvikoneen asennuksessa.

Tämän takia uusien ideoiden ja innovaatioiden toteuttaminen on niin vaikeaa: Ne pelottavat. Ja ne pelottavat niin toimitusjohtajia kuin assistentteja. Onneksi Godin osaa tarjota asiaan paremman ratkaisun kuin allekirjoittanut:

"So fight it.
Defeat the resistance.
Keep your team small. Smaller than that. No team at all if you can help it.
Ship often. Ship lousy stuff, but ship. Ship constantly.
Skip meetings. Often. Skip them with impunity. Ship"

Eli tärkeintä on tekeminen, rampan kalakattaminen. Jos uskot itseesi, älä anna minkään estää. Ja tämän kun uskaltaisi vielä toteutettaa oikeasti...