Negatiivisuuden kautta

Kirjoitin heinäkuussa erään onnistuneen juoksulenkin jälkeen miten tärkeää kaikessa tekemisessä on keskittyä nauttimaan matkasta eikä stressaamaan lopputuloksista. Tämä on tietenkin paljon helpompaa kirjoittaa kuin toteuttaa, mutta periaatteen toimivuutta on testattu sen jälkeen lukuisilla lenkeillä ja perheen lentomatkoilla sen jälkeen. Ja se toimii (ainakin silloin kun pystyy unohtamaan sen, että lenkin aikana sataa ja tulee ja että kotona olisi lämmintä ja kuivaa).

Olen pohtinut viime kuukausien aikana kyseistä korrelaatiota moneen kertaan. Miksi on niin vaikeaa unohtaa maali? Miksi päämäärä ei motivoi vaan tekee ainoastaan suorittamisesta vaikeampaa? Mihin kaikki perustuu?  Miksi parhaastakin lenkistä tulee puurtamista? Asiaan löytyi yksi selitys tänään Chris Jarretin artikkelista. Jarrett lainaa artikkelissaan New Yorkin yliopiston tekemää tutkimusta, jossa osoitetaan, että maalin/palkinnon odottaminen ja maalin/palkinnon visualistointi saa tekijän mielen laiskistumaan, olettamaan, että suurin osa työstä on tehty. Ja koska suurin osa työstä ei todellakaan ole ohi vaikka maali olisi jo mielessä, matka tuntuu harvinaisen pitkältä. Maaliin keskittyminen saa unohtamaan myös käytännön asiat, jotka pitäisi ottaa huomioon matkan varrella. Jarrett tiivistää asian hyvin:

"The positive imagery can be inspiring at first but it also tricks the mind into relaxing, as if the hard work is done. This means the more compelling the mental scene of success, the more likely it is that your energy will seep away."

Toisin sanoen maali/tavoitteet taka-alalle ja keskittymään matkaan. Matkankin aikana on kuitenkin keskityttävä johonkin, nollat taulussa harvoin saavutetaan mitään. Jos keskittymisen kohde ei ole maali, mikä se voisi olla? Jarrett tarjoaa asiaan yllättävän vaihtoehdon: Esteet, haasteet, negatiivisuuden. Keskittyminen matkan varrella mahdollisesti eteen tuleviin esteisiin jopa liioitellun negatiivisesti auttaa mieltä unohtamaan, että jossain on edes maali odottamassa. Seuraava ylämäki juoksussa, seuraava deadline projektissa ja niin edelleen. Esteiden ylitys ja voittaminen auttaa luomaan pieniä onnistumisen tunteitä, jotka ovat tärkeitä matkan tehdessä. 

Ja ennen kuin huomataan, maali on edessä.

Nousee kuin Feeniks-lintu (tai sitten ei)

On oikeastaan kaksi talouteen liittyvää asiaa, joilla saa aikaan keskustelun oikeastaan kenen tahansa kanssa ja joista kaikilla on mielipide. Toinen niistä on Euroopan talouskriisi ja toinen on Nokian tulevaisuus. Koska olen talouskriisistä jo tässä blogissa aikaisemmin kirjoittanut, nyt on aika kajota Nokiaan. Samalla ehkä tulee katettua pitkästä aikaa blogin liian vähelle huomiolle jäänyttä osa-aluetta; kasvuyrityksiä.

Kaikki tietävät miten Nokialla menee (tai on menemättä). Kaikilla on mielipide Elopin toiminnasta, kaikki tietävät milloin uusin Lumia tulee markkinoille ja kaikilla on mielipide onko Lumia 920 nyt oikeastaan parempi kuin iPhone5. Nokia on uutisissa päivittäin ja herättää tunteita enemmän kuin Tanssii tähtien kanssa, Big Brother ja Salatut Elämät yhteensä.

Jos kuitenkin unohdetaan kasvoton yritys ja mennään inhimilliselle tasolle, on mielenkiintoista pohtia, mitä Nokian viime vuosien "alasajo" on tarkoittanut yrityksen tuhansille irtisanotuille työntekijöille. Jos ns. kadun mieheltä kysytään mitä on tapahtunut Nokiasta irtisanotuille henkilöille, yksi nimi nousee eniten esille: Jolla. Kyseessä on entisten nokialaisten perustama yritys, jonka tarkoituksena on tuoda markkinoille uusi älypuhelinmalli ja erityisesti uusi käyttöliittymä kilpailemaan Applen, Windows Phonen ja Androidin kanssa vielä tämän vuoden aikana.

Jollasta ollaan puhuttu julkisuudessa paljon aina Hesarin pääkirjoitusta myöten. Hakemalla Googlessa "Jolla Mobile" vastauksena on 17 miljoonaa linkkiä. Julkisuuden määrästä on tullut kuva, että Jolla tulee olemaan seurava Rovio ja Nokia samoissa kuorissa. Uusi, ketterä ja maailmanvalloittava. Tämä on hyvin mahdollista. Kuitenkin kaikesta hypestä huolimatta, Jolla on kuitenkin aloitteleva yritys, jossa on töissä 60 henkeä ja joka ei ole vielä esitellyt yhtään tuotetta. On siis oletettavaa, että se ei tule palkkaamaan kaikkia (tai edes viittä prosenttia) Nokialta irtisanotuista työntekijöistä. Entäpä loput?

Hyvin moni irtisanottu on mennyt samaa polkua Jollan perustajien kanssa ja perustanut oman yrityksensä. Niin sanotut ex-nokialaiset ovat perustaneet yli 200 yritystä. Suurin osa niistä on vaan valitettavasti seurannut täysin eri uria kuin Jolla. Tuloksena on ollut kompastelua, joka on tappanut monet uusista yrityksistä ja ainakin tehnyt niiden olemassa olosta tarpeettoman vaikeaa. 

Mika Marjalaakso on seurannut mainiossa blogissaan näiden yritysten kehitystä ja alkanut kirjata syitä miksi kyseiset yritykset epäonnistuvat. Syitä tulee löytymään yhteensä kymmenen ja listaus on vielä kesken, mutta jo syy numero neljä on ainakin allekirjoittaneelle harvinaisen herättävä: yrityskulttuuri. Marjalaakson kokemuksen mukaan aloittelevien yritysten kulttuuri sopii kyllä perinteiseen kahdeksasta neljään toimintaan, muttei aloittelevan yrityksen hektisyyteen. Uusista yrityksistä puuttuu tekemisen meininki, yrityksen henkilöstömäärä on liian suuri ja palkat ovat liian korkeat tuloihin nähden.

Kaikki tämä johtuu siitä, että yrityksen johdossa olevat henkilöt eivät ymmärrä, että se mikä toimi aikansa Nokialla ei välttämättä toimi silloin kuin edessä on epävarmuutta, taistelu olemassaolosta/kuukausipalkasta ja tiukempi kilpailuympäristö. Yritysten perustujat tuovat yrityksiin ns. vanhan Nokian kulttuurin, johon kuuluu tieto omasta erinomaisuudesta muihin nähden ja ympäristön vähettely. Siihen kuuluu insinöörimainen johtaminen, jossa unohdetaan henkilöt ja inhimillisyys. Toisin sanoen yrityskulttuuri ei tue hyvääkään liikeideaa. Ja loppujen lopuksi, kuten kulunut sanonta menee, kulttuuri syö aamupalaksi niin strategian, vision kuin parhaatkin tuotteet. Tämän henkisen "kuilun" takia suurin osa ex-nokialaisten yrityksistä tulee unohtumaan.

Ajatus siitä, että ihmiset eivät pysty muuttamaan toimintaansa ympäristön muuttuessa on erittäin mielenkiintoinen. Onko todella niin, että henkilöt, jotka olivat mukana Nokian menestyksessä, mutta eivät nähneet muuttuvaa ympäristöä, toistavat kerran toiminutta kaavaa vaikka ovat nähneet myös Nokian kohtalon? Onko Nokian jättämä trauma niin suuri, että ihmiset eivät voi myöntää virheitänsä ja muuttaa käyttäytymistään? Eivätkö he näe, että heidän yrityksensä menevät alas täsmälleen samoista syistä, jotka aiheuttavat Nokian kohtalon?

Tämä kaikki on sääli ja suurta tuhlausta. Sillä virheistä oppii. Ja jos on ollut mukana Nokian vuoristoradassa, siitä on voinut oppia niin paljon, että sen päälle voi rakentaa muutakin kuin pelkkää hypeä.