Innovaatio: Elitismiä ja tärkeilyä

"Innovaatio eli uudennos on jokin uutuus, tavallisimmin jokin uutuustuote, esimerkiksi teollinen tai tekninen keksintö...Innovaatioiden syntyä edeltää pitkä ketju, jonka alkupäässä on syvällistä tietoa, laaja-alaista osaamista ja kykyä yhdistellä niitä mullistavalla tavalla" (Wikipedia)

Blogin kuvauksessa puhutaan, että tämä blogi käsittelee työelämää, kasvuyrityksiä ja innovaatioita. Hieno ja maailmaa syleilevä kuvaus: kukapa nyt ei haluaisi tehdä innovatiivista työtä kasvuyrityksessä? Blogin on ollut elossa nyt kaksi kuukautta ja työelämää ja kasvuyrityksiä on ainakin yritetty käsitellä. Innovaatio-osuus on kuitenkin jäänyt vähemmälle.

Tähän on oikeastaan kaksi syytä:

1. Innovaatio on sinänsä erittäin kiehtova aihe, mistä syystä maailma on pullollaan innovaatioihin keskittyneitä professoreita, tutkijoita ja muita maailman pelastajia, jotka työstävät satoja blogeja ja muita kirjoituksia aiheesta internettiin päivittäin. Tämän takia uuden näkökulman löytäminen asiaan on haasteellista.
2. Innovaatio on aiheena ja etenkin terminä hieman elitistinen. Kuten olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut, innovaatio koetaan helposti kaikista fiksuimpien insinöörien etuoikeudeksi. Innovaatioon liittyy helposti odotuksia propellihatuista, jotka luovat jotain täydellisen uutta uuden hissin tai älypuhelimen muodossa.

Näiden seikkojen takia rima kirjoittaa innovaatiosta on ollut korkea. Se on sääli, sillä innovaatiot määrittävät yritysten (ja kansakuntien) menestyksen pitkässä juoksussa. 

Tämän takia olen viime viikkojen ajan pyrkinyt lukemaan enemmän ja enemmän innovaatioihin liittyviä artikkeleita. Mitä enemmän olen artikkeleihin tutustunut, sitä enemmän olen vakuuttunut seuraavasta asiasta: Termi innovaatio on harhaanjohtava. Se on konsulttikieltä. Se on tapa tehdä asioista (ja ihmisistä) tärkeämpiä kuin he oikeasti ovatkaan. Se jakaa ihmiset innovaattoreihin ja häviäjiin vaikka innovaatio tosissaan on kaikkien etuoikeus. Se unohtaa termin oikean luonteen: yrityskulttuurin, jossa ihmiset saavat kokeilla ja tehdä uusia asioita.

Leenamaija Otala esitti eräässä tilaisuudessa viime syksynä, että termi innovaatio pitäisi korvata termilla kokeilukulttuuri. Mitä enemmän olen innovaatioita pohtinut, sitä enemmän termi käy järkeen. Jokainen työntekijä on uuden luoja (siis innovaattori), jos yrityksen kulttuuri antaa siihen tilan ja mahdollisuuden.  Innovaatiot voivat olla mitä tahansa uuden kahvinkeittotavan ja uuden kännykän luonnin välillä. Uuden luomiseen liittyy kuitenkin aina riski: jotkut uudet ideat kantavat ja jotkut eivät. Pääasia on, että ihmisillä on tila kokeilla. Ilman tätä tilaa tuloksena on vanhan toistamista ilman yritystäkään kehittää. Mistä seuraa, että enemmin tai myöhemmin kilpailu ajaa ohi.

Anna Puustell ja Kirsi Piha ovat määritelleet väitekirjassaan, että arvot ja kulttuurit ovat erottavia tekijöitä yritysten välillä. Heidän mukaansa arvot ja kulttuuri luovat yrityksen identiteetin, joka on jokaisella yrityksellä erilainen. Jos yrityskulttuuri on innovaatioiden ytimessä, millainen yrityskulttuuri tukee innovaatioita? Miten yritys voi luoda omasta kulttuuristaan kokeilukulttuurin, joka erottaa sen kilpailijoista ja tukevat sen identiteettiä?

Helppoa kuin heinän teko (ainakin teoriassa). Asia kulminoituu kahteen asiaan:

1. Luottamus: uusien asioiden kokeilu vaatii, että yritys luottaa työntekijöihinsä. Mitä enemmän työntekijöihin luotetaan, sitä enemmän he yrittävät. Mitä enemmän heihin luotetaan sitä enemmän he pyrkivät luomaan parempia tapoja tehdä työnsä. Luottamukseen liittyy myös lupa tehdä virheitä.
2. Yhteistyö: vähemmän konflikteja ja enemmän yhteistyötä ja maailma pelastuu ja innovaatiot kukoistavat

Sinänsä yllätys, että kummatkin yllämainitut asiat tulevat loppujen lopuksi takaisin johtajuuteen. Mikäli yrityksen johtamiskulttuuri lähtee ajatuksesta, että ihmisiin ei voi luottaa ja se ei kannusta yhteistyöhön (esim. palkitsemisjärjestelmän kautta), jäävät parhaatkin ideat toteuttamatta. Tai mikä pahinta, niitä ei koskaan edes tuoda esille. Toisin sanoen:

Innovaatio -> kokeilukulttuuri -> luottamus/yhteistyö -> johtajuus.

P.S. Joku voi ihmetellä vaihdanko blogin kuvauksessa termin innovaatio kokeilukulttuuriin. En ehkä vielä, koska haluan olla elitisti. Valitettavasti.

Mummo ja kahvikone, osa 2

Liittyen eilisen blogin aiheeseen satuin tänään löytämään Will Wilkinsonilta suhteellisen napakan kommentin liittyen muutokseen ja muutosvastarintaan:

"I think the most important thing I took away from all that time with my nose in happiness research and behavioral econ is that we overestimate the value of what we already have and so underestimate the upside of taking a chance, leaving something behind, and making a big change. Most of us end up where we are through a sort of drift. Sometimes that works out splendidly. And drift hasn’t not worked out for me. I really like what I do. But, alas, I don’t really love it. I never wanted to be a pundit or a “public intellectual.” I always wanted to be an artist of some sort and I still want that. I want to make awesome shit people love. It’s my new motto: make awesome shit people love. So here we go!"

Näinhän se taitaa mennä: On helpompi uskotella itselleen kaiken olevan hyvin nyt, koska uuteen hyppääminen on aina riski. Mutta mitä vikaa on riskissä? Ja eikö riskiin liity jotenkin aina mahdollisuus jonkinlaiseen palkkioon? Ja palkkio voi olla mitä tahansa paremman työn, uuden kahvikoneen tai uuden kuntakartan väliltä.

Ristijärven mummo ja kahvikone

Kävin eilen pitkästä aikaa häissä. Sulhanen oli komea, morsian kaunis ja kaikilla oli hauskaa. Yksi illan kohokohdista oli häävalssin ja lauluesitysten lisäksi kuitenkin keskustelu niinkin hehkeästä aiheesta kuin kuntauudistuksesta. Tiivistettynä kuntauudistuksessa on kyse siitä, että moninaisista (lähinnä kuitenkin taloudellisista) syistä Suomen kuntien määrää ollaan vähentämässä 320:sta noin 70:een. 

Keskustelusta ei kuitenkaan tehnyt kiinnostavaa sen aihe (josta en suoraan sanoen ihan hirveästi edes ymmärrä). Keskustelusta teki mielenkiintoisen älynvälays, että kuntauudistus on oikeastaan valtava muutosprosessi, jossa pätee perusmuutosjohtamisen lait. Kärjistetysti sanottuna kaikki muutosprosessit kahvikoneen sijainnin vaihdoista kuntauudistukseen kun tuntuvat seuraavan samaa logiikkaa.

Ihmiset vastustavat lähtökohtaisesti muutosta, koska he tietävät mitä heillä on tällä hetkellä, mutta he eivät voi olla varmoja, mitä heillä on muutoksen jälkeen. Vaikka kaikki tietäisivät, että tämän hetkinen tilanne on huono, muutokseen liittyvän epävarmuuden takia ihmiset pelkäävät, että tilanteet muuttuvat vielä huonommaksi tulevaisuudessa. 

"Onhan tämä kahvi aivan karmeaa, mutta voittaa se silti xxx:n ja yyy:n, mitä yläkerrassa tarjotaan."

"Onhan meidän kunta konkurssissa, mutta sehän nyt on vaan päättäjien vika."

Tämän lisäksi ihmiset yleisesti ottaen inhoavat, kun joku tulee kertomaan mitä heidän pitäisi muuttaa, on se sitten kotikunnan nimi tai kahvinhakureitti. Monet pienetkin muutokset rikkovat helposti rutiineita, mistä seuraa suora vastareaktio muutosvastarinnan muodossa.

"Herrat ne vaan siirtävät kahvikoneen/kunnanrajojen paikkaa."

Kaikki muutosvastarinta pulppuaa mainituista kahdesta tekijästä. Loppujen lopuksi hyvällä viestinnällä kummankin vastarinnan lähteen pystyy murtamaan. Sen sijaan, että muutoksia sanellaan, ainakin teoriassa ihmisten osallistamiselle pitäisi päästä pitkälle.

Asiasta tekee kuitenkin mielenkiintoisen John Kotterin aikoinaan esittelemä malli muutosjohtajuudesta. Mallin kahdeksan askeleen lisäksi yksi mallin mielenkiintoisimpia havaintoja on se, että kaikki muutokset ovat mahdollisia ainoastaan, jos ihmisten tunteisiin pystytään vaikuttamaan. Kotter tiivisti asian seuraavasti:

"Näytä -> Tunne -> Muutos"

Tämän takia esimerkiksi Nokian Stephen Elop puhui tulessa olevasta öljynporauslautasta aloittaessaan Nokian nykyisen saneerauskierroksen. Kaikki voivat kuvitella millaista olisi olla palavalla öljynporauslautalla. Valitettavasti kuitenkin Kotterin mukaan suurin osa muutosviestinnästä perustuu seuraavaan olettamukseen muutoksesta:

"Näytä -> Ajattelu -> Muutos"

Ja näinhän se on. Esimerkiksi kuntauudistusta perusteellaan huoltosuhteen muutoksella ja muilla vastaavilla termeillä, joista puolet suomalaisista eivät ymmärrä mitään. Ja kun termejä ei ymmärretä, niistä ei välitetä. Ihmisille voidaan tuoda eteen satoja Excel-kaavioita, joissa pyörivät miljoonat eurot ja alaspäin menevät janat. Loppujen lopuksi ne eivät herätä tunteita ja tästä johtuen ihmiset eivät näe muutoksen tarvetta. Silti päättäjät olettavat ihmisten tajuavan muutoksen tarpeen eivätkä ymmärrä mistä vastarinta voi johtua. 

Toisella puolella taas kuntauudistuksen vastustajat puolestaan maalaavat kuvaa 90-vuotiaista mummoista Ristijärvellä, jotka eivät pääse terveyskeskuksiin ja joita kuljetetaan ympäri maakuntaa takseilla. Puhutaan kuinka kunnat A ja B ovat olleet itsenäisiä jo toista sataa vuotta. Loppukaneetissa vedotaan vielä edellisten sukupolvien historian tuhoamiseen.

Ottamatta kantaa itse uudistukseen, kumpihan näkökulma nostaa enemmän tunteita? Kummanhan näkökulman kautta uudistus on oikeasti mahdollista viedä läpi? Kuntauudistus ollaan ilmeisesti joka tapauksessa viemässä läpi. Olisikohan uudistuksen tekijöiden (ja itse uudistuksen) kannalta parempi vaikka näyttää äärirealistisen konkreettisesti mitä tapahtuu, jos uudistusta ei tehdä? Onko Ristijärven mummolla silloin edes mahdollisuutta taksiin? Miltä näyttää arki itsenäisessä konkurssikunnassa? Ainoastaan vaikuttamalla tunteisiin on oikeasti mahdollista viedä kivulias muutos läpi mahdollisimman tuskattomasti.

P.S. Eräässä yrityksessä kahvikoneen vaihto perusteltiin näyttämällä, mistä aineista vanha kone oikeasti kahvinsa teki. Uutta konetta ei vastustettu.

 

Miksi kukaan kirjoittaa blogia?

Niin miksi? Miksi kukaan haluaisi käyttää vähäisen vapaa-aikansa kirjoittamiseen? Eikö netissä roikkuminen tai vaihtoehtoisesti jopa nukkuminen olisi hauskempaa?

Ehkä alla oleva video kuvaa parhaiten mitä kaikkea bloggaus voi parhaimmillaan olla. Videossa mainittujen syiden takia myös allekirjoittanut bloggaa.

Pieleen meni

Alussa on idea. Idea, joka on keksijänsä mielestä parasta koskaan. Idea, joka vie yöunet ja silti kestää tarkastelua vielä aamullakin. Sitä seuraa monta muuta ideaa. Yhtäkkiä ideoita on kaikkialla, muodostaen ideoiden meren. Ideoiden merestä ammennetaan parhaat ja ne päätetään esitellään muille. Esittelyä seuraa kaksi vaihtoehtoa:

1. Peukalo alas: Idean hylkäys
2. Peukalo ylös: Idean hyväksyntä ja toteutuksen aloitus

Ensimmäinen vaihtoehto tappaa idean ja useimmiten oikeutetusti. Mutta todellisuudessa toinenkin vaihtoehto tappaa idean liian monta kertaan: toteutus on se vaihe, missä tutkitusti suurin osa ideoista kuolee. Suurin osa ideoista ei koskaan pääse lähellekään suunniteltua toteutusta vaan toteutus jää vajaaksi. Se, mikä teki alkuperäisestä idean hyvän ja uraauurtavan vesittyy helposti kompromisiksi, jonka kanssa kaikki voivat elää, mutta johon kukaan ei ole tyytyväinen. Idea toteutuu jossain määrin, mutta se ei koskaan saavuta sitä potentiaalia, mikä sillä alunperin oli. Kukaan ei voita: idean luojat ovat pettyneitä ja idean toteuttava organisaatio ei koskaan saa parasta mahdollista hyötyä.

Miksi näin tapahtuu? Miksi suurin osa parhaistakin ideoista vesittyy kompromisseiksi ja 50% toteutukseksi? Vastaus löytyy epäonnistumisesta ja sen pelosta. Toteutusvaiheessa ihmiset alkavat pelkäämään epäonnistumista.

"Tuleeko tästä sittenkään mitään?"

"Pitäisikö aloittaa varovaisesti ja toteuttaa loppu sitten joskus?"

"Entä, jos vain kehitetään olemassa olevaa?"

Uusi idea halutaan tunkea vanhaan kaavaan, koska kaikki tietävät mikä vanha kaava on. Ihmiset tietävät, että uuden idean toteutus voi vaatia uutta kaavaa, mutta uuteen kaavaan liittyy epävarmuutta, mitä halutaan välttää. Pelko hiipii mieleen: "Mitä, jos tästä ei tulekaan mitään?"

Tiivistettynä: Ideoiden toteuttamiseen liittyy aina epävarmuutta ja epävarmuuteen pelko epäonnistumisesta. Epäonnistumista pidetään synneistä suurimpana, minkä takia uutta pelätään kokeilla. Epäonnistumisen pelon takia ihmiset antavat periksi eivätkä puolusta ideoitaan.

Mutta onko epäonnistuminen oikeasti niin paha asia, että sen takia ollaan valmiita hyväksymään vesitettyjä ratkaisuja? Eikö epäonnistumisen pelko aja ihmiset tilaan, jossa he eivät edes yritä parastaan vaan pelaavat varman päälle? Voiko varman päälle pelaamalla saada aikaan parhaita mahdollisia tuloksia?

Asiaa ovat pohtineet tällä viikolla muun muassa Nicolas Baten ja James Victoren. Heidän näkemyksensä mukaan epäonnistumisen pelko johtaa huonoon itseluottamukseen niin yksilö- kuin organisaatiotasolla ja tästä seuraa valtavaa potentiaalin hukkaa. Ratkaisu yksilötasolla on Victoren näkemyksen mukaan helppo:

"Trust yourself, lean into the fear and resist the "be like us" mentality from a society that wants you to fit in."

Totta, yllä olevasta voi seurata epäonnistumisia. Mutta tärkeintä on Baten mukaan matka, ei suinkaan päämäärä: 

"The thing is you will fail at whatever you try to be good at, be it juggling (balls will drop) to blogging (posts will bore) to start up pitches (we've heard it all before). But from failure you will learn so much much more than from success... Fail enough you will get what you want and you will become free."

Toisin sanoen yksilöt ja organisaatiot voivat kasvaa ainoastaan epäonnistumisten kautta. Mistä päästään takaisin ideoihin. Jos ideoiden toteutuksessa tehdään kompromisseja ainoastaan epäonnistumisen pelosta, se tarkoittaa, että organisaatiot eivät ole oikeasti valmiita kasvamaan ja muuttumaan. Mikä on lopun alkua organisaatioille.

Organisaatiot eivät toisaalta voi ottaa riskejä riskien perään. Onneksi Scott Belsky tarjoaa kirjassaan "Making Ideas Happen" ratkaisun organisaatioille. Hänen mukaan ideoiden toteutuksessa tärkeintä on antaa toteutukselle täysi tuki sen jälkeen, kun idea on päätetty toteuttaa. Tässä vaiheessa epäonnistuminen on yksi vaihtoehto eikä sitä tulisi pelätä. Ideoiden toteutus seuraisi seuraavaa kaavaa:

Idean toteutus = Idea + Organisaatio + Yhteistyö + Johtajuus

Varsinkin yhteistyöllä ja johtajuudella on toteutuksessa tärkeä rooli, sillä loppujen lopuksi ne määrittävät menevätkö ideat kohti kompromissien keskinkertaisuutta vai oikeasti kohti menestystä.

Loppujen lopuksi hyvät ideat pitäisi aina toteuttaa rohkeimman kaavan mukaan. Ainoastaan niin voivat yritykset ja ihmiset olla menestyksekkäitä. Mistä sitten tietää, mikä on hyvä idea? Epäonnistumalla tarpeeksi usein.

Kuvan copyright: James Victore 2012

Informaatiotsunami

No niin, lomat on tältä erää lusittu ja tänään oli edessä paluu arkeen. Kaikki tietävät tunteen, joka seuraa töihin paluuta loman jälkeen eikä siitä sen enempää. Tällä kertaa arkeen paluu toi kuitenkin mukanaan myös uuden kokemuksen: informaatiotsunamin.

En lukenut loman aikana Twitteriä tai seurannut muutenkaan innovaatioihin tai työelämään liittyviä nettisivuja tai lehtiä, asioita, jotka vievät normaalista arjestani (liian) suuren osan. Tarkoituksena oli ottaa aikalisä kaikesta arkeen liittyvästä. Seuraamisen sijasta erehdyin ostamaan useammankin kirjan ja lehden, jotka liittyivät aiheisiin.

Materiaali seurasi kiltisti lentokoneen ruumassa kotiin asti ja naivisti uskoin, että kotona löydän aikaa kaikkien lukemiseen. Odotin hetkeä, että voin istua rauhassa alas ja keskittyä lukemiseen.

Informaatiotsunami iski siinä vaiheessa, kun avasin kotioven. Se valui ympäri taloa loman aikana tulleen postin seassa. Se hyökyi ylitseni, kun avasin matkalaukun. Se tuhosi parketin, kun avasin tietokoneen. Yht'äkkiä kotini lainehti tietoa, joka suorastaan aneli lukemaan itsensä. Twitter oli täynnä mielenkiintoisia artikkeleita, internet pullollaan uusia blogeja, kirjat hehkuttivat uusia näkökulmia työelämän parantamiseen ja jopa Tekniikan Maailman pääkirjoitus (!!!) koski samaa asiaa, josta kirjoitin ennen lomaa.

Tuloksena oli päätöntä kimpoilua tietokoneen, lehtien ja kirjojen välillä ja jämäkkä päänsärky.

Aloitanko lukemisen kirjoista? Ei, niiden sanoma on ajatonta. Mutta, kun niistä olisi eniten apua niin töissä kuin kotona. Ja joskus niidenkin lukeminen on aloitettava.

Aloitanko lukemisen uusimmista blogeista? Ei, ne eivät ole enää uusia. Mutta onko viikon vanhan teksti oikeasti vanha? Voinko edes tietää, mistä ihmiset puhuvat ellen edes nopeasti selaa niitä läpi?

Aloitanko lukemisen Twitteristä? Ei, siellä on liikaa tietoa ja sitä pitäisi taas päivittää enkä millään jaksaisi. Mutta toisaalta tieto on nopeasti omaksuttavassa muodossa. Ja kauan muka uudelleentwiittaus vie aikaa?

Aloitanko lukemisen lehdistä? Ei nyt oikein tuntuisi siltä. Mutta kohta on toukokuu ja lehdet eivät ole enää silloin uusia.

Lisäksi opintoihin pitäisi lukea ja jossain välissä kärsiä aikaerosta ja nukkua. Kimpoilun seassa takaraivossa oli myös painostava tunne töihin paluusta.

Kimpoilu kesti lopulta reilun tunnin, jonka jälkeen homma ei enää tuntunut hauskalta. Oli aika tehdä päätöksiä:

1. Twitterin seuraaminen alkoi nollasta tänä aamuna. Vanhat viestit saivat jäädä rauhaan. Jos siellä oli jotain tärkeää, se nousee uudelleen esiin. Sama koski blogeja.
2. Yli viikon vanhat lehdet paperinkeräykseen. Uusimmat esille ja lupa itselle, että kaikkea ei tarvitse lukea.
3. Kirjat tärkeysjärjestykseen ja lukeminen sivu kerrallaan silloin kuin on aikaa.

Luopuminen oli rankkaa, mitä kaikkea tietoa menetinkään? Entä, jos "kadotetusta" materiaalista olisi löytynyt timanttinen blogiaihe? Mutta luopuminen vei myös tsunamin mukanaan. Parkettikin oli kunnossa. Lukeminen oli hauskaa ja päänsärky katosi. 

Ehkä sama lähestymistapa tekisi myös töihin paluusta loman jälkeen helpompaa. Ehkä olisi paikallaan vaan tuhota kaikki loman aikana tulleet sähköpostit ja aloittaa joka kerta arki nollasta. Jos jonkin asia on oikeasti tärkeää, sen olettaisi nousevan esille myös ilman viikkoja vanhoja sähköposteja. Jos asia on ollut oikeasti tärkeä, miksi sen toteuttamista/ratkaisua on pitänyt odottaa lomailijan paluuta? Miksi töihin palaajan pitäisi kärsiä sähköpostitsunamista? Ai niin unohdin, sähköpostin tärkein tarkoitus töissä on suojata postin lähettäjä syyllisyydeltä, jos jonkin menee vikaan. "Etkö muka lukenut mun meiliä asiasta, jonka lähetin kolme viikkoa sitten, kun olit lomalla?" Ja näin lomalta paluu stressaa yhtä paljon kuin sinne jääminen ja loma ei olekaan loma. 

P.S. Blogi palaa arkeen tämän viikon aikana, materiaalista ei ainakaan pitäisi olla pulaa. 

P.P.S. Alla vielä linkit tämän päivän löytöihin:

Rakkaudesta ja innovaatioista

Legojohtajuus (vink vink)