Muna vai kana, osa 2

Jokin aika sitten pohdiskelin kumpi seuraa oikeastaan kumpaa: vapaus vastuuta vai vastuu vapautta? Sama vanha kunnon muna-kana-kysymys tuli mieleeni tänään, kun pohdin aina yhtä trendikkäitä termejä yrityskulttuuri ja strategia. 

Yrityskulttuuri voidaan käsittää monella tavalla, mutta ehkäpä paras tiivistys siitä löytyy Wikipediasta. Sen mukaan yrityskulttuuri on yrityksen normien, arvojen ja toimintatapojen muodostama kokonaisuus. Yrityskulttuuri on niitä asioita joihin yrityksen työntekijät ovat jo tottuneet, mutta jotka uudet työntekijät havaitsevat heti. Yrityskulttuuri liittyy käyttäytymiseen: Kuinka asiakkaan kanssa toimitaan? Monelta mennään syömään? Miten kokouksissa käyttäydytään ja monelta sinne tullaan? Mitä ihmiset kokevat tärkeäksi työssään?

Suosittu sanonta menee, että yrityskulttuuri syö strategian aamupalaksi. Tällä tarkoitetaan sitä, että paraskaan strategia ei toimi mikäli yrityksen kulttuuri ei sitä tue. Totta, strategia jää ainoastaan hienoksi Powerpoint-esitykseksi, jos ihmisten käyttäytyminen ei sitä tue. Itse asiassa tutkimusten mukaan (joiden linkkejä en juuri nyt löytänyt...) suurin osa strategioista epäonnistuu, koska yrityskulttuuri ei tue niitä. Mutta kumpi seuraa kumpaa, strategia kulttuuria vai kulttuuri strategiaa?

Yleinen lähtökohta on se, että yrityksellä on strategia X, joka yritetään saada käytäntöön. Tätä varten yritys tutkii omaa kulttuuriaan, yleensä määrittämällä nykyisen kulttuurin ja tavoitekulttuurinsa. Tavoitekulttuurin määrittämisen kautta yritys sitten pyrkii muokkaamaan omaa kulttuuriaan niin, että se tukee strategiaa. Toisin sanoen pyritään vaikuttamaan ihmisten käyttäytymiseen niin, että se tukee strategiaa. Mutta entä jos strategia on asetettu niin, että ihmiset eivät halua käyttäytyä sen mukaan? Mitä jos strategianmukainen tavoitekulttuuri ei kohtaa esimerkiksi työntekijöiden arvoja? Onko tässä vaiheessa ainoa vaihtoehto vaihtaa koko henkilöstö? Onko muutoksen jälkeen jäljellä mitään mikä yrityksestä mahdollisesti menestyksekkään?

Pitäisikö asiaa kuitenkin pohtia eri kannalta? Eikö olisi järkevämpää ensin tutkia millaista yrityskulttuuria olemassa olevat työntekijät arvostavat? Eikö tältä pohjalta olisi helpompi rakentaa strategia, joka tukee työntekijöiden arvomaailmaa ja jonka toteuttaminen olisi helpompaa? Pitäisikö kaiken strategiatyön lähteä nimenomaan siitä, mikä on yrityksen tämänhetkinen kulttuuri ja millaista kulttuuria työntekijät arvostaisivat? Tästä voisi seurata se, että työntekijät sitoutuisivat uuteen strategiaan helpommin eikä kaikkia työntekijöitä tarvitsisi vaihtaa.

Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että suuret strategiset muutokset olisivat mahdottomia. Ne olisivat mahdollisia, joskin vaatisivat enemmän valmistelua, perustelua ja viestintää henkilöstön suuntaan. Mutta ehkä ne olisivat jopa helpommin toteuttevissa, jos muutokset olisivat työntekijät ja kulttuurin mukaanottavia. Ehkä silloin jäisi perinteinen muutosvastarinta taustalle ja strategisten muutosten takana olevat asiat nousisivat keskiöön vastustuksen sijasta.

P.S. Tulipa tästä konsulttimainen postaus. Isäkuukausi taitaa tulla hyvään väliin. 

Onnellisuus vs. onnettomuus

Viime blogissa mainitsemani projekti on lähtenyt lentoon paremmin kuin kukaan uskalsi odottaa. Lisäksi isäkuukausi alkaa huomenna. Matkasta nauttiminen on kannattanut sillä viime päivinä olotila on ollut paljon aikaisempaa parempi. Voisi jopa sanoa, että olen ollut onnellinen. 

Mutta, jotta tietää olevansa onnellinen, tarkoittaa sitä, että joskus on ollut onneton. Ja kuten kaikki tietävät, on niin niin paljon helpompi olla onneton kuin onnellinen. Onnellisuus on universaali päämäärä johon kaikki pyrkivät ja johon pyrkimisestä on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja. Onnellisuutta pidetään olemisen korkeimpana muotona ja onnellisena ollessaan ihminen alkaa pelkäämään milloin hänestä tulee taas onneton. Mikä saa aikaan onnettomuutta.

Normaalisti koko ongelmaa lähestytään positiivisuuden kautta (Miten voin olla onnellinen?). Mutta entä, jos kerrankin lähestytään ongelmaa negatiivisuuden kautta: Miten minusta tulee onneton? Kyse on kolikon kahdesta puolesta (kumpi oli ensin, muna vai kana), mutta jos onnettomuus on yleisempi ilmiö kuin onnellisuus, eikö onnettomuuden kautta kannata lähteä hakemaan vastausta onnellisuuteen?

Juuri näin ajatteli Chris Guillebeau ja listasi asioita, jotka tekevät ihmisistä onnettomia. Moni asioista on itsestäänselvyys, mutta alla omalta kohdalta kiinnostavimmat tekijät, jotka tekevät ihmisistä onnettomia:

Vertaa itseäsi muihin:  Suurin osa meistä tekee tätä todennäköisesti päivittäin ja alitajuisesti (Kenellä on suurin palkka/asunto/auto? Kuka matkustaa erikoisimmalle lomalle pisimmäksi aikaa?). Totta, tämä on harvinaisen helppo ja yleinen tapa viedä energia aivan väärään suuntaan. Jokainen ihminen on yksilö, jolla on erilainen tausta. Vertailusta ei voita mitään. 

Unohda nauttia matkasta: Olen tainnut kirjoittaa tästä jo tarpeeksi... 

Anna muiden määrittää arvosi ja päämääräsi: Arvot ovat jokaisella ihmisella yksilölliset. Jokaisella ihmisellä on mielekkäät päämäärät, jotka perustuvat arvoihin. Sen takia kunkin yksilöllisiä päämääriä ja arvoja tulisi käsitellä jokaisen omana aarteena. Valitettavasti kuitenkin tämä unohtuu (liian) usein. Ja myös itseltäni. Jokaisella henkilöllä on erilaiset tavat tehdä töitä, nähdä asioiden tärkeysjärjestys jne. Jokainen tapa on yhtä tärkeä.

Samalla, jos mietitään työelämää yleisemmin, turhan monella työpaikalla oletetaan, että ihmiset muuttavat omia arvojaan tai työnteon missiotaan työnantajan vaatimusten mukaan. Eikö asian pitäisi mennä juuri päinvastoin? Eikö kaikkien ihmisten omia arvoja tulisi arvostaa ja rakentaa niistä yrityksen menestyksen avain? Arvojensa mukaan elävät ihmiset ovat muita onnellisempia ja tekevät parempaa työtä

Valita kaikille, jotka kuuntelevat: Kun vauva hymyilee, mitä teet? Sama toimii negaation kautta. Valittaminen lisää valittamista. Mikä lisää valittamista. Valittaminen on helppoa (nimimerkillä Satun tietämään). Ongelma on, että valittamisesta harvoin seuraa muuta kuin lisää valittamista. Entä, jos valittamisen sijaan keskittyisi puhumaan positiivisesti asioista ja ihmisistä? 

Reagoi, älä aloita: Jos elämä on pelkkää asioihin reagoimista, kuinka voit nauttia matkasta tai määrittää omat päämääräsi? Miten voit tietää mihin matka on viemässä tai mikäli reittisi on oikea? Eikö parempi, myös työelämässä, olisi joskus jättää reagoimatta asioihin ja käyttää sekin aika itselle tärkeiden asioiden aloittamiseen? Eikö tällöin asiat olisi arvojen mukaiset ja matkakin oman näköinen?

Oikeastaan on todella helppoa olla onneton. Mutta, jos miettii Guillebeaun listaa, on myös todella helppoa olla onnellinen. Riittää, että kuuntelee itseään, ei anna muiden määrittää elämän suuntaa ja puhuu asioista positiivisesti. 

Pieniä ja helppoja asioita. Joista ei tarvitsisi kirjoittaa satojen sivujen kirjoja tai laskuttaa tuhansia konsultointina. Riittää, että jokainen keskittyisi perusasioihin. Perusasioista tulee perusmiehen onnellisuus. 

Iisakin kirkoja rakentamassa

Matka vai päämäärä? Matkalla nähtävät ja koettavat asiat vai päämäärässä odottava palkinto ja kaiken täyttymys? Olen pyöritellyt näitä kysymyksiä blogissani useaan otteeseen, päätyen usein tulokseen, että matka on aina tärkeämpi kuin päämäärä. Ja vapaus valita kuinka tekee matkansa johtaa aina nopeammin, paremmin ja mielekkäämmin päämäärään. 

Pari viikkoa sitten löysin tekstin, jossa pyydettiin unohtamaan oikeastaan koko päämäärä. Kuulema vain näin henkilö voi nauttia matkasta, on matka sitten työtehtävä, juoksulenkki tai vaikkapa lasten kasvatus. Tekstin mukaan tämä on myös parhaiden tulosten takana. Aitona konsulttina luin artikkelin, kirjoitin siitä ja unohdin sen sen jälkeen. Mikäli olisin pitänyt artikkelin mielessä, olisivat kaksi artikkelin kirjoittanutta seurannutta viikkoa olleet mielekkäämmät.

Tällä viikolla nimittäin tapahtuu kaksi suurta asiaa. Huomenna lanseerataan yksi työurani suurimmista projekteista. Lisäksi jään perjantaina isäkuukaudelle. Projektin lanseeraus on vaatinut luonnollisesti suuren määrän valmistelua ja viilaamista. Projektiin liittyvä työ on keskittynyt siihen, että kaikki on huomenaamulla klo 8 valmiina lanseerausta varten. Samalla kuitenkin asiat, jotka ovat tehneet projektista niin antoisan (tekemisen vapaus, mukava tiimi, oikeasti tärkeä ja kiinnostava aihe) ovat unohtuneet maalia kohti juostessa. Matkasta on tullut nauttittua moneen kertaan, mutta maalin jo näkyessä matkan teon ihanuus on unohtunut. Mikä on näkynyt stressinä.

Sama on oikeastaan pätenyt isäkuukauden aloittamiseen (ja tämä taitaa päteä kaikkiin lomien alkuun). Vaikka ihminen nauttii työstään, sieltä poisolo aiheuttaa luterilaisessa sielussa pienen tunteen, että toimiikohan kaikki poissaollessa. Aivan varmaan toimii. Mutta tuo poissaolon vaikeus saa aikaan tunteen, että kaiken on oltava valmiina ennen toimistolta poistumista. Mistä seuraa taas, että matkasta (eli työnteosta) nauttiminen unohtuu, keskittyminen kohdistuu maaliin ja nautinto katoaa. Nautinnon kadotessa loma menee lomalle jäämisstressistä toipuessa.

Joten, kunnon konsulttina, en ole tehnyt sitä mistä olen kirjoittanut, mikä on näkynyt väsymisenä ja pinnan kireytenä. Pohtiessani kahta viimeistä viikkoa olen myös pohtinut miksi maalin saavuttaminen ja viimeiset metrit ovat niin vaikeita. Tämä johtuu toisesta asiasta mistä olen paljon kirjoittanut: virheiden pelosta. Maalin lähestyessä ihmiset alkavat alitajuisesti pelkäämään, että entä jos maali ei olekaan se oikea? Entä, jos projekti ei lähdekään käyntiin? Entä, jos isäkuukausi ei olekaan sitä mitä halusin sen olevan? Entä, jos isäkuukauden aikana menetän jotain korvaamatonta töissä? Entä, jos sekä projekti että isäkuukausi ovat kummatkin virheliikkeitä?

Tätä pohtiessani törmäsin Nilofer Merchantin artikkeliin, jossa puhuttiin periksiantamisesta. Artikkelissa kuvataan hyvin kuinka itseasiassa virheet, joksi myös periksiantaminen voitaneen laskea, valmistavat meitä aina johonkin suurempaan. Sen takia sekä virheet että myös luovuttaminen ovat voivat olla hyviä asioita:

"Life is full of twists and turns. But it also has straight stretches of open road. As each one of us has to learn for ourselves, failure can lead us to a new place. Many times that means sticking it out, pushing through, and yet, sometimes that means putting the thing down. Perseverance is needed in life to be successful, and it is wisdom that lets us know when enough is enough. Sometimes, to get where you're going, you first have to leave where you've been."

Eli loppujen lopuksi maaliin pääsyä ei tulisi jännittää tuloksen takia vaan ottaa se vastaan kaikkineen mahdollisuuksineen. Sekä hyvä että huono tulos näkyy kumpikin oppimisena ja kasvamisena ennemmin tai myöhemmin. Näin voi nauttia sekä matkasta että maalista ja olla itse onnellisempi ja tehdä muut onnelliseksi. 

Artikkelissa oli myös toinen lainaus, joka oli omalla kohdallani ehkäpä paras mitä olen lukenut koko kesänä:

"You can quit things like businesses or projects if you know they are merely one means to your passion. You know if you've done your very best to make it work. But what you can't quit is fighting for your purpose, and living, and finding new, more effective ways to bring forth your passions in the world. We can quit things, but what we can't quit is fighting for our dreams."

Mitä tapahtuu maalin jälkeen ei oikeastaan ole edes tärkeää, jos olet matkalla maaliin tehnyt asioita, joiden uskot olevan tärkeitä itsellesi, lähimmäisillesi ja yhteiskunnalle, asioita joista aidosti välität. Onko maali, josta et välitä oikeastaan edes matkan aloittamisen arvoinen. Ja vastaavasti, eikö kaikkien pitäisi keskittyä pääsemään niihin maaleihin, joista oikeasti välittävät.

Isäkuukausi on hyväksi perheelle. Projekti on hyväksi yhteiskunnalle. Maali on lähellä. Aika nauttia viimeisistä metreistä. 

Viestimistä, ihmisiä ja myyntiä

Olen viime viikot risteillyt ympäri Suomen maata tekemässä yhtä sun toista. Välillä sekä pää että häntä on ollut hukassa. Reissuilla on kuitenkin tullut vastaan mielenkiintoisia ihmisiä ja vielä mielenkiintoisempia tarinoita ja näkemyksiä. Joskus näkemysten kanssa on voinut samaa mieltä, joskus eri mieltä, mutta kaikki niistä on omalta osaltaan pistänyt ajattelemaan. 

Mielenkiintoisin näkemys, ja oikeastaan se näkemys, joka sai heräämään loman jälkeisestä koomasta, tuli erään erittäin pitkän pitkän päivän viimeisessä tapaamisessa. Tapaamisessa oli paikalla kolme henkilöä ja se alkoi normaalikaavan mukaan (miten kokoukset nyt pakkaavat alkamaan). Kokouksen  normaalidynamiikka muuttui kuitenkin erään kokouksen osapuolen alkaessa kertomaan näkemyksiin myynnistä ja viestinnästä. 

Vaikka organisaatioiden muutokset ja organisaatiomallien kehitys on elättänyt konsultteja jo vuosikymmeniä, organisaatioiden perusrakenteet ovat kuitenkin pysyneet suhteellisen vakaina. On myyntiä, HR:ää, viestintää, markkinointia, kehitystä ja niin edelleen. Yrityksestä riippuen nämä rakenteen osat joko tekevät tai eivät tee yhteistyötä.

Mainitsemani kokouksen osapuolen näkemys kuitenkin myynnistä ja myyntiosastoista oli hieman poikkeava. Hänen mukaansa tulevaisuudessa ei ole enää myyjiä. Koko ammatti tulee kuolemaan internetin ja varsinkin sosiaalisen median myötä. Tiedon määrän kasvaessa ja sen saatavuuden jatkuvasti helpottuessa, mahdollisilla asiakkailla on helposti saatavilla vaikkapa sama tieto kuin automyyjillä. Sama logiikka pätee hänen mukaansa esimerkiksi palveluiden myynnissä (ja myös konsultoinnissa) vaikka tietenkin palveluiden monimutkaistuessa vaatii tiedon hankinta enemmän aikaa.

Itse myyjän roolin pienentyessä ja tehtävän kadotessa, kaupan teon vastuu siirtyy muutamilta henkilöiltä koko organisaatiolle ja kaikille sen henkilöille. Myyjiä ei ole ja samalla kaikki ovat myyjiä. Vastuu on kaikilla ja samaan aikaan ei kellään. Jokainen yrityksen työntekijä on kävelevä mainos, jonka tekemiset (ja varsinkin tekemättä jättämiset) voidaan raportoida välittömästi netin välityksellä. Jos näkemystä viedään pidemmälle, myyntitavoitteet pitäisi olla kaikilla, joilla on yrityksen käyntikortti.

Vastaava idea on varmaan elänyt aikaisemminkin, mutta itse oikeastaan oivalsin sen vasta tuon tapaamisen yhteydessä. Samalla oivalsin kuinka paljon muutosta tämä ajattelutapa vaatisi monelta organisaatiolta. Kyseessä olisi valtava yrityskulttuurin muutos varsinkin yrityksissä, joissa on ollut perinteisesti isot myyntiorganisaatiot ja myynti on keskitetty yhteen paikkaan. Samalla myynnin ulkopuolisten jäsenten on ollut helppo mennä karkuun asiakasta, joka kuitenkin loppujen lopuksi maksaa palkan. Myynnin roolin muuttuminen näkyy yrityskulttuurien muutoksen lisäksi tehtävien monipuolistumisena. Myynnin roolit eivät ole enää tulevaisuudessa perinteisiä pölynimurikauppiaita vaan enemminkin oman työnsä sankareita, jotka uskovat työhönsä. Se ei vaadi verratonta supliikkia vaan lähinnä luottamusta itseensä.

Mutta rajoittuuko tämä perinteisen organisaatiomallin muutos pelkästään myyntiin? Eikö samalla logiikalla voitaisi jakaa kaikki helposti tietyille osastoille ulkoistetut tehtävät yhteisiksi? Eikö HR:n pitäisi olla kaikkien tehtävä? Miksi ihmisten hyvinvoinnin ja kehittymisen organisaatiossa pitäisi olla muutaman henkilön vastuulla? Eikö sen vastuun pitäisi kaikkien esimiesten pöydällä?

Sama pätee myös viestintään. Ihmiset viestivät jatkuvasti. Eikö silloin pelkkä töihin tuleminen tarkoita viestimistä työnantajansa nimissä? Miksi yrityksen nimissä viestiminen pitäisi ulkoistaa yhdelle osastolle? Eikö viestimisestä (ja varsinkin linjakkaasta viestimisestä) pitäisi tehdä kaikkien asia?

Maailmassa on taatusti yrityksiä joissa sekä viestiminen, HR kuin myyntikin on koko henkilöstön asia. Apple on todennäköisesti eräs näistä. Mutta maailmassa (ja etenkin Suomessa) on myös paljon yrityksiä, joissa henkilöstön hyvinvoinnista huolehtiminen on ulkoistettu HR:lle, myynti on erillään muusta toiminnasta ja viestintä on pelkästään työnantajalehti.

Paljonko yritykset säästäisivät, jos niiden yrityskulttuurissa nämä asiat olisivat jaettu kaikkien vastuulle? Miten paljon parempi tulos yrityksessä olisi, jossa kaikki puhaltaisivat yhteen hiileen yhteisissä asioissa, joita etenkin viestintä, HR, myynti ovat? Kuinka paljon mukavampi siellä olisi työskennellä?

Kokouksen osallistujalla oli vankka mielipide asiasta. Taidan olla hänen kanssaan samaa mieltä.