Eräs yritysjohtaja totesi minulle taannoin, että hyvät luvut tuottavat hyvää fiilistä työyhteisöön. Huonot luvut huonoa. Sen takia hänen mukaansa kaiken johtamisen ytimessä tulisi olla tulokseen pääseminen keinolla millä hyvänsä. Tärkein johtamisen väline oli tälle johtajalle Excel ja mitä väriä viimeinen rivi Excelissä näyttää.
Onkohan asia kuitenkaan ihan noin? Erään tuoreen tutkimuksen mukaan hyviin tuloksiin ei voi päästä ilman hyvää fiilistä/onnellisuutta. Tutkimuksesta on saatavilla lisätietoa täältä. Sen sijaan, että tuo johtaja keskittyisi piiskaamaan työntekijöitään parempiin tuloksiin jatkuvasti, pitäisikö hänen sen sijaan ensin pitää huoli, että kaikki tulevat hyvällä fiiliksellä töihin ja viihtyvät töissä? Pitäisikö hänen rakentaa strategia työhyvinvoinnin ympärille? Tuon tutkimuksen mukaan tulokset tulisivat kuntoon tämän jälkeen lähes itsestään.
Mitä tästä näkökulman muutoksesta seuraisi? Kaatuisiko maailman talous? Laskisiko bkt toistakymmentä prosenttia tänä vuonna? Vai olisiko kaikilla parempi olla? Olisiko jopa mahdollista, että maanantaiaamuna jollakulla olisi hymy kasvoilla töihin tullessa?
Myönnetään, fiilisten johtaminen vaatii rohkeutta ja itsevarmuutta johtajalta. Mutta varsinkin asiantuntijaorganisaatioissa ihmiset ovat tärkeimmät tuotannontekijät. Sen takia yritysten pitäisi antaa heidän hyvinvoinnilleen suurin painoarvo. Pitkällä tähtäimelle tuota kautta tulevat sekä johtajat itse että heidän alaisensa olemaan onnellisempia, terveempiä ja tulokset parempia.
keskiviikko 29. helmikuuta 2012
tiistai 28. helmikuuta 2012
Pomotuksesta
Olenko se vain minä vai onko työhyvinvointi oikeasti näin paljon uutisissa? Ilta-Sanomat kertoi tänään uudesta tutkimuksesta pomojen vaikutuksesta terveyteen. Alkuperäiseen artikkeliin pääsee käsiksi esimerkiksi täältä. Sinänsä tutkimus ei ole yllättävä: hyvä pomo tarkoittaa hyvää fiilistä ja huono pomo huonoa fiilistä. Mitä huonompi fiilis, sitä huonommat tulokset ja sitä huonompi terveys. Kaikki töissä olleet tietävät tämän.
Mielenkiintoisempaa on lukea Ilta-Sanomien uutisen kommenttiosiota. Kommenteihin pääsee käsiksi täältä. Osa kirjoittajista on lienee trollaajia ja muita hassuttelijoita. Silti kommenttien ja käytännön esimerkkien määrä on käsittämätön. Haluan uskoa, että kukaan ei ole tahallaan huono pomo. Ongelman täytyy piillä jossain syvemmällä, yleisemmin suomalaisessa työkulttuurissa.
Suomen teollisuus rakennettiin 60- ja 70-luvulla vuorineuvosasenteella. Pamput käskivät ja muut tottelivat herraa. Tulokset olivat eittämättä hyviä. Mutta Suomi on muuttunut teollisuusyhteiskunnasta palvelu- ja asiantuntijayhteiskunnaksi, missä vanhat johtamistyylit eivät enää päde. Ns. natsajohtaminen saa aikaan vain turtuneisuutta, välinpitämättömyyttä ja jopa masennusta. "Näytä mulle nappi niin mä painan sitä vaikka koko päivän" totesi eräs kaverini sen jälkeen kuin oli saanut mikromikrotason ohjeet pomoltaan työhonsä. Kaverilla oli kuitenkin vankka kokemus työstään ja myös näkemys kuinka tehdä se parhaiten. Se vain ei kelvannut, koska pomon pitää aina päättää ja pomo haluaa tehdä oman tapansa mukaan. Jonkun pitäisi ravistella kaikkia Suomen pomoja ja kertoa miten valtavan suuri rooli heille on ihmisille ja kuinka natsajohtaminen ei vain toimi.
Lainatakseni Mikael Jungeria, Suomessa kuolee liikenteessä vuodessa noin 400 henkeä ja liikenteestä on lukemattomia lakeja. Samanaikaisesti noin 400 000 suomalaista on vuosittain sairaslomalla henkisten oireiden takia, jotka johtuvat huonosta johtamisesta. Monta johtamislakia on tällä hetkellä Suomessa?
P.S. Suomessa on tuhansia hyviä pomoja, vilpitön kiitos heille. Heidän takia allekirjoittanut jaksaa uskoa esimiestyön oikeasti tärkeään voimaan.
Mielenkiintoisempaa on lukea Ilta-Sanomien uutisen kommenttiosiota. Kommenteihin pääsee käsiksi täältä. Osa kirjoittajista on lienee trollaajia ja muita hassuttelijoita. Silti kommenttien ja käytännön esimerkkien määrä on käsittämätön. Haluan uskoa, että kukaan ei ole tahallaan huono pomo. Ongelman täytyy piillä jossain syvemmällä, yleisemmin suomalaisessa työkulttuurissa.
Suomen teollisuus rakennettiin 60- ja 70-luvulla vuorineuvosasenteella. Pamput käskivät ja muut tottelivat herraa. Tulokset olivat eittämättä hyviä. Mutta Suomi on muuttunut teollisuusyhteiskunnasta palvelu- ja asiantuntijayhteiskunnaksi, missä vanhat johtamistyylit eivät enää päde. Ns. natsajohtaminen saa aikaan vain turtuneisuutta, välinpitämättömyyttä ja jopa masennusta. "Näytä mulle nappi niin mä painan sitä vaikka koko päivän" totesi eräs kaverini sen jälkeen kuin oli saanut mikromikrotason ohjeet pomoltaan työhonsä. Kaverilla oli kuitenkin vankka kokemus työstään ja myös näkemys kuinka tehdä se parhaiten. Se vain ei kelvannut, koska pomon pitää aina päättää ja pomo haluaa tehdä oman tapansa mukaan. Jonkun pitäisi ravistella kaikkia Suomen pomoja ja kertoa miten valtavan suuri rooli heille on ihmisille ja kuinka natsajohtaminen ei vain toimi.
Lainatakseni Mikael Jungeria, Suomessa kuolee liikenteessä vuodessa noin 400 henkeä ja liikenteestä on lukemattomia lakeja. Samanaikaisesti noin 400 000 suomalaista on vuosittain sairaslomalla henkisten oireiden takia, jotka johtuvat huonosta johtamisesta. Monta johtamislakia on tällä hetkellä Suomessa?
P.S. Suomessa on tuhansia hyviä pomoja, vilpitön kiitos heille. Heidän takia allekirjoittanut jaksaa uskoa esimiestyön oikeasti tärkeään voimaan.
Välinpitämättömyydestä ja intohimosta
Blogin aloitus venyi viime yönä turhan myöhään ja aamu oli kauniisti sanottuna haastava. Kuitenkin heti aamutuimaan löytyi kiinnostava teksti LinkedInin kautta: http://blogs.hbr.org/hbsfaculty/2012/02/talent-passion-and-the-creativ.html?utm_source=twitterfeed
Varsinkin viimeinen kappale oli jotain, mikä sai unet pois silmistä (jopa aamubussissa). Välinpitämättömyys, josta kirjoitin omalla kohdallani, tarkoittaa myös innostuksen/intohimon puutetta. Jos innostusta ei ole, on turhaa yrittää nauttia työstään tai edes yrittää saavuttaa tavoitteitaan. Miksi ihmiset jäävät työhön, jossa eivät viihdy? Mikä estää ihmisiä innostumasta työstään tai etsimään työtä, jossa he välittäisivät? Työpaikan vaihtamiseen liittyy aina riskejä, mutta eikö onnellisuus ole riskien arvoista?
Jälleen kerran niin helppoa, mutta samalla niin niin vaikeaa.
Varsinkin viimeinen kappale oli jotain, mikä sai unet pois silmistä (jopa aamubussissa). Välinpitämättömyys, josta kirjoitin omalla kohdallani, tarkoittaa myös innostuksen/intohimon puutetta. Jos innostusta ei ole, on turhaa yrittää nauttia työstään tai edes yrittää saavuttaa tavoitteitaan. Miksi ihmiset jäävät työhön, jossa eivät viihdy? Mikä estää ihmisiä innostumasta työstään tai etsimään työtä, jossa he välittäisivät? Työpaikan vaihtamiseen liittyy aina riskejä, mutta eikö onnellisuus ole riskien arvoista?
Jälleen kerran niin helppoa, mutta samalla niin niin vaikeaa.
maanantai 27. helmikuuta 2012
Alkusanat
Pohdin ahkerasti mikä olisi kliseisin mahdollinen tapa aloittaa uusi blogi. Otsikko olisi voinut olla "Tästä se alkaa" ja itse tekstin olisin aloittanut kirjoittamalla kuinka blogin kirjoittaminen jännittää ja keskittynyt vähettelemään itseäni - "Kukapa tätä nyt lukisi?" Tämän jälkeen esittelisin itseni ja, näennäisestä vähettelystä huolimatta, kehuisin itseni pystyyn. Lopussa kertoisin tarinan mukahauskan nimen takana ja lupaisin pyhästi päivittää blogia aina kun keksin uutta sanottavaa (=kerran vuodessa).
Tämä blogi keskittyy pohtimaan työtä ja sen tekemistä. Ehkä sen takia en edes oleta blogin tavoittavan valtaisia lukijakuntia; kuka hullu nyt töistä puhuisi, varsinkin vapaa-aikana? Tämän takia blogin aloitus tulee seuraamaan kliseisintä mahdollista kaavaa. Erona normaaliin kaavaan on se, että puhun asioista rehellisesti omasta näkökulmastani ja niiden oikeilla nimillä. Samat tekijät tulevat olemaan myös tämän blogin tärkeimmät arvot.
Astuin itse työelämään noin kuusi vuotta sitten. Sitä ennen kävin läpi normaalin lukio-armeija-yliopisto-reitin, ihanneajassa tietenkin. Koko reitti meni läpi kuin vettä vain, hauskaa riitti, viini virtasi ja maailmaakin tuli nähtyä. Valmistumisen jälkeen odotukset töihin liittyen liittyivät kultapatoihin ja enemmän tai vähemmän maailman valloitukseen.
Alku menikin hyvin. Työhön liittyi nopeita autoja, ulkomaanmatkoja ja oikein englanniksi toimimista. Tuloksetkin olivat hyviä ja lisää vastuuta tuli tasaisin väliajoin. Kuitenkin jossain vaiheessa mieleen alkoi hiipiä välinpitämättömyys. Mikään työhön liittyvä ei kiinnostanut ja vaikka kuinka puristin ja puristin, välinpitämättömyys vain kasvoi. Päivät toimistolla olivat täynnä harmaan eri sävyjä. Ensimmäinen tunne oli tietenkin syyllisyys:
"Ehkä mussa on vaan jokin vialla, kun työt eivät kiinnosta."
"Ehkä mua ei vaan oo tehty töihin."
Muun muassa noin totesin eräälle kollegalleni Office Messangerin välityksellä (jossa muutenkin vietin suurimman osan työajastani muita häiriten). Avauduin välinpitämättömyydestä niin kollegoilleni kuin vanhoille opiskelukavereille ja yllättäen hekin tunnustivat oireilevan samalla tavalla. Varsinkin ikäisteni joukossa kyseessä tuntui olevan jonkin sortin epidemia. Ihmiset vaikuttivat keskittyvän selviytymään päivästä ja viikosta toiseen, odottaen ainoastaan seuraavaa lomaa. Vertaistuki oli mukavaa, mutta keskityin kuitenkin lähinnä itseeni ja haahuilemaan pitkin toimiston käytäviä.
Välinpitämättömyys kasvoi lopulta niihin mittoihin, että oli aika vaihtaa maisemaa. Päädyin oikeastaan vahingossa esimiesvalmentajaksi. Valmentajana on (yleensä) hyödyllistä tietää mistä puhuu ja aloin tutkimaan, mitä tehokkaaseen työskentelyyn vaaditaan teoriassa. Teoriat liittyen työssä viihtymiseen, motivaatioon, organisaation ilmapiiriin ja tiimityöhön tulivat nopeasti tutuiksi. Samalla korvieni välissä aivosolut löysivät toisensa ja tajusin, että suurin osa teorioista ei tällä hetkellä toteudu työelämässä (yllätys yllätys!). Kaikki tietävät mitä tehdä teoriassa, mutta kukaan ei tiedä kuinka tehdä se oikeasti. Useampana iltana vaahtosin teorioista olutlasin ääressä oikeastaan kaikille jotka halusivat kuunnella ja vastauksena yleensä oli "Noinhan sen pitäisi mennä, mutta kun ei vaan mene".
Miksi ei? Työssä viihtymisen teoria on ehkäpä yksinkertaisin maailmassa, eikä se ole juurikaan muuttunut viime vuosikymmenten aikana. Ihmiset viihtyvät työssään, jos heihin luotetaan, heille annetaan vapaus tehdä työnsä parhaaksi näkemällään tavallaan (kunhan päämäärään päästään) ja kokevat työllään olevan merkitystä. Ei tuon enempää eikä vähempää. Miksi sitten 43% suomalaisista tekee työtä epämotivoivassa työympäristössä? Miksi puolet suomalaisista kokee työpaikkojensa rajoittavan heidän luovuuttaan? Miksi internetin keskustelupalstat täyttyvät valituksista liittyen työssäkäymiseen? Miksi työpaikkakiusaus on oikea ongelma? Miksi, miksi, miksi?
En todellakaan tiedä. Mutta pohditaan asiaa. Ja pyrin pohtimaan sitä omalta osaltani tässä blogissa ainakin kerran viikossa. Ehkä jotakuta kiinnostaa lukea ja jopa kommentoida.
Tämä blogi keskittyy pohtimaan työtä ja sen tekemistä. Ehkä sen takia en edes oleta blogin tavoittavan valtaisia lukijakuntia; kuka hullu nyt töistä puhuisi, varsinkin vapaa-aikana? Tämän takia blogin aloitus tulee seuraamaan kliseisintä mahdollista kaavaa. Erona normaaliin kaavaan on se, että puhun asioista rehellisesti omasta näkökulmastani ja niiden oikeilla nimillä. Samat tekijät tulevat olemaan myös tämän blogin tärkeimmät arvot.
Astuin itse työelämään noin kuusi vuotta sitten. Sitä ennen kävin läpi normaalin lukio-armeija-yliopisto-reitin, ihanneajassa tietenkin. Koko reitti meni läpi kuin vettä vain, hauskaa riitti, viini virtasi ja maailmaakin tuli nähtyä. Valmistumisen jälkeen odotukset töihin liittyen liittyivät kultapatoihin ja enemmän tai vähemmän maailman valloitukseen.
Alku menikin hyvin. Työhön liittyi nopeita autoja, ulkomaanmatkoja ja oikein englanniksi toimimista. Tuloksetkin olivat hyviä ja lisää vastuuta tuli tasaisin väliajoin. Kuitenkin jossain vaiheessa mieleen alkoi hiipiä välinpitämättömyys. Mikään työhön liittyvä ei kiinnostanut ja vaikka kuinka puristin ja puristin, välinpitämättömyys vain kasvoi. Päivät toimistolla olivat täynnä harmaan eri sävyjä. Ensimmäinen tunne oli tietenkin syyllisyys:
"Ehkä mussa on vaan jokin vialla, kun työt eivät kiinnosta."
"Ehkä mua ei vaan oo tehty töihin."
Muun muassa noin totesin eräälle kollegalleni Office Messangerin välityksellä (jossa muutenkin vietin suurimman osan työajastani muita häiriten). Avauduin välinpitämättömyydestä niin kollegoilleni kuin vanhoille opiskelukavereille ja yllättäen hekin tunnustivat oireilevan samalla tavalla. Varsinkin ikäisteni joukossa kyseessä tuntui olevan jonkin sortin epidemia. Ihmiset vaikuttivat keskittyvän selviytymään päivästä ja viikosta toiseen, odottaen ainoastaan seuraavaa lomaa. Vertaistuki oli mukavaa, mutta keskityin kuitenkin lähinnä itseeni ja haahuilemaan pitkin toimiston käytäviä.
Välinpitämättömyys kasvoi lopulta niihin mittoihin, että oli aika vaihtaa maisemaa. Päädyin oikeastaan vahingossa esimiesvalmentajaksi. Valmentajana on (yleensä) hyödyllistä tietää mistä puhuu ja aloin tutkimaan, mitä tehokkaaseen työskentelyyn vaaditaan teoriassa. Teoriat liittyen työssä viihtymiseen, motivaatioon, organisaation ilmapiiriin ja tiimityöhön tulivat nopeasti tutuiksi. Samalla korvieni välissä aivosolut löysivät toisensa ja tajusin, että suurin osa teorioista ei tällä hetkellä toteudu työelämässä (yllätys yllätys!). Kaikki tietävät mitä tehdä teoriassa, mutta kukaan ei tiedä kuinka tehdä se oikeasti. Useampana iltana vaahtosin teorioista olutlasin ääressä oikeastaan kaikille jotka halusivat kuunnella ja vastauksena yleensä oli "Noinhan sen pitäisi mennä, mutta kun ei vaan mene".
Miksi ei? Työssä viihtymisen teoria on ehkäpä yksinkertaisin maailmassa, eikä se ole juurikaan muuttunut viime vuosikymmenten aikana. Ihmiset viihtyvät työssään, jos heihin luotetaan, heille annetaan vapaus tehdä työnsä parhaaksi näkemällään tavallaan (kunhan päämäärään päästään) ja kokevat työllään olevan merkitystä. Ei tuon enempää eikä vähempää. Miksi sitten 43% suomalaisista tekee työtä epämotivoivassa työympäristössä? Miksi puolet suomalaisista kokee työpaikkojensa rajoittavan heidän luovuuttaan? Miksi internetin keskustelupalstat täyttyvät valituksista liittyen työssäkäymiseen? Miksi työpaikkakiusaus on oikea ongelma? Miksi, miksi, miksi?
En todellakaan tiedä. Mutta pohditaan asiaa. Ja pyrin pohtimaan sitä omalta osaltani tässä blogissa ainakin kerran viikossa. Ehkä jotakuta kiinnostaa lukea ja jopa kommentoida.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)