Luova tauko

Olen muutaman kerran bloggausurani aikana kertonut miten tämä projekti on ollut pidempi kuin suurin osa muista projekteistani. Se pitää paikkansa vieläkin. Bloggaus on toiminut ainutlaatuisena ajattelun välineenä ja mahdollistanut purkaa tunteita ja laittaa ajatuksille rakennetta. Se on antanut paljon enemmän kuin odotin ja voin vilpittömästi suositella sitä kaikille, jotka haluavat virkistää ajatteluaan. Bloggauksessa ei menetä mitään ja voi voittaa paljon.

Kuitenkin viimeisen parin viikon aikana bloggaukseen on ollut yhä vähemmän ja vähemmän aikaa ja sama trendi näyttäisi jatkuvan ainakin seuraavat viikot. Sen takia blogi siirtyy toistaiseksi luovalle tauolle. Päätös tauosta ei ollut helppo, mutta parempi päätetty tauko kuin jatkuva tasapainottelu syyllisyyden tunteen ja ajan puutten kanssa.

Suuren suuri kiitos kaikille lukijoille! Kuten olen tainnut monesti mainita, kannattaa hankkia viimeistään nyt Twitter-tili. Sieltä on löytynyt lähteet oikeastaan kaikkiin postauksiin :)

Hyvää syksyä,

Joonas

Negatiivisuuden kautta

Kirjoitin heinäkuussa erään onnistuneen juoksulenkin jälkeen miten tärkeää kaikessa tekemisessä on keskittyä nauttimaan matkasta eikä stressaamaan lopputuloksista. Tämä on tietenkin paljon helpompaa kirjoittaa kuin toteuttaa, mutta periaatteen toimivuutta on testattu sen jälkeen lukuisilla lenkeillä ja perheen lentomatkoilla sen jälkeen. Ja se toimii (ainakin silloin kun pystyy unohtamaan sen, että lenkin aikana sataa ja tulee ja että kotona olisi lämmintä ja kuivaa).

Olen pohtinut viime kuukausien aikana kyseistä korrelaatiota moneen kertaan. Miksi on niin vaikeaa unohtaa maali? Miksi päämäärä ei motivoi vaan tekee ainoastaan suorittamisesta vaikeampaa? Mihin kaikki perustuu?  Miksi parhaastakin lenkistä tulee puurtamista? Asiaan löytyi yksi selitys tänään Chris Jarretin artikkelista. Jarrett lainaa artikkelissaan New Yorkin yliopiston tekemää tutkimusta, jossa osoitetaan, että maalin/palkinnon odottaminen ja maalin/palkinnon visualistointi saa tekijän mielen laiskistumaan, olettamaan, että suurin osa työstä on tehty. Ja koska suurin osa työstä ei todellakaan ole ohi vaikka maali olisi jo mielessä, matka tuntuu harvinaisen pitkältä. Maaliin keskittyminen saa unohtamaan myös käytännön asiat, jotka pitäisi ottaa huomioon matkan varrella. Jarrett tiivistää asian hyvin:

"The positive imagery can be inspiring at first but it also tricks the mind into relaxing, as if the hard work is done. This means the more compelling the mental scene of success, the more likely it is that your energy will seep away."

Toisin sanoen maali/tavoitteet taka-alalle ja keskittymään matkaan. Matkankin aikana on kuitenkin keskityttävä johonkin, nollat taulussa harvoin saavutetaan mitään. Jos keskittymisen kohde ei ole maali, mikä se voisi olla? Jarrett tarjoaa asiaan yllättävän vaihtoehdon: Esteet, haasteet, negatiivisuuden. Keskittyminen matkan varrella mahdollisesti eteen tuleviin esteisiin jopa liioitellun negatiivisesti auttaa mieltä unohtamaan, että jossain on edes maali odottamassa. Seuraava ylämäki juoksussa, seuraava deadline projektissa ja niin edelleen. Esteiden ylitys ja voittaminen auttaa luomaan pieniä onnistumisen tunteitä, jotka ovat tärkeitä matkan tehdessä. 

Ja ennen kuin huomataan, maali on edessä.

Nousee kuin Feeniks-lintu (tai sitten ei)

On oikeastaan kaksi talouteen liittyvää asiaa, joilla saa aikaan keskustelun oikeastaan kenen tahansa kanssa ja joista kaikilla on mielipide. Toinen niistä on Euroopan talouskriisi ja toinen on Nokian tulevaisuus. Koska olen talouskriisistä jo tässä blogissa aikaisemmin kirjoittanut, nyt on aika kajota Nokiaan. Samalla ehkä tulee katettua pitkästä aikaa blogin liian vähelle huomiolle jäänyttä osa-aluetta; kasvuyrityksiä.

Kaikki tietävät miten Nokialla menee (tai on menemättä). Kaikilla on mielipide Elopin toiminnasta, kaikki tietävät milloin uusin Lumia tulee markkinoille ja kaikilla on mielipide onko Lumia 920 nyt oikeastaan parempi kuin iPhone5. Nokia on uutisissa päivittäin ja herättää tunteita enemmän kuin Tanssii tähtien kanssa, Big Brother ja Salatut Elämät yhteensä.

Jos kuitenkin unohdetaan kasvoton yritys ja mennään inhimilliselle tasolle, on mielenkiintoista pohtia, mitä Nokian viime vuosien "alasajo" on tarkoittanut yrityksen tuhansille irtisanotuille työntekijöille. Jos ns. kadun mieheltä kysytään mitä on tapahtunut Nokiasta irtisanotuille henkilöille, yksi nimi nousee eniten esille: Jolla. Kyseessä on entisten nokialaisten perustama yritys, jonka tarkoituksena on tuoda markkinoille uusi älypuhelinmalli ja erityisesti uusi käyttöliittymä kilpailemaan Applen, Windows Phonen ja Androidin kanssa vielä tämän vuoden aikana.

Jollasta ollaan puhuttu julkisuudessa paljon aina Hesarin pääkirjoitusta myöten. Hakemalla Googlessa "Jolla Mobile" vastauksena on 17 miljoonaa linkkiä. Julkisuuden määrästä on tullut kuva, että Jolla tulee olemaan seurava Rovio ja Nokia samoissa kuorissa. Uusi, ketterä ja maailmanvalloittava. Tämä on hyvin mahdollista. Kuitenkin kaikesta hypestä huolimatta, Jolla on kuitenkin aloitteleva yritys, jossa on töissä 60 henkeä ja joka ei ole vielä esitellyt yhtään tuotetta. On siis oletettavaa, että se ei tule palkkaamaan kaikkia (tai edes viittä prosenttia) Nokialta irtisanotuista työntekijöistä. Entäpä loput?

Hyvin moni irtisanottu on mennyt samaa polkua Jollan perustajien kanssa ja perustanut oman yrityksensä. Niin sanotut ex-nokialaiset ovat perustaneet yli 200 yritystä. Suurin osa niistä on vaan valitettavasti seurannut täysin eri uria kuin Jolla. Tuloksena on ollut kompastelua, joka on tappanut monet uusista yrityksistä ja ainakin tehnyt niiden olemassa olosta tarpeettoman vaikeaa. 

Mika Marjalaakso on seurannut mainiossa blogissaan näiden yritysten kehitystä ja alkanut kirjata syitä miksi kyseiset yritykset epäonnistuvat. Syitä tulee löytymään yhteensä kymmenen ja listaus on vielä kesken, mutta jo syy numero neljä on ainakin allekirjoittaneelle harvinaisen herättävä: yrityskulttuuri. Marjalaakson kokemuksen mukaan aloittelevien yritysten kulttuuri sopii kyllä perinteiseen kahdeksasta neljään toimintaan, muttei aloittelevan yrityksen hektisyyteen. Uusista yrityksistä puuttuu tekemisen meininki, yrityksen henkilöstömäärä on liian suuri ja palkat ovat liian korkeat tuloihin nähden.

Kaikki tämä johtuu siitä, että yrityksen johdossa olevat henkilöt eivät ymmärrä, että se mikä toimi aikansa Nokialla ei välttämättä toimi silloin kuin edessä on epävarmuutta, taistelu olemassaolosta/kuukausipalkasta ja tiukempi kilpailuympäristö. Yritysten perustujat tuovat yrityksiin ns. vanhan Nokian kulttuurin, johon kuuluu tieto omasta erinomaisuudesta muihin nähden ja ympäristön vähettely. Siihen kuuluu insinöörimainen johtaminen, jossa unohdetaan henkilöt ja inhimillisyys. Toisin sanoen yrityskulttuuri ei tue hyvääkään liikeideaa. Ja loppujen lopuksi, kuten kulunut sanonta menee, kulttuuri syö aamupalaksi niin strategian, vision kuin parhaatkin tuotteet. Tämän henkisen "kuilun" takia suurin osa ex-nokialaisten yrityksistä tulee unohtumaan.

Ajatus siitä, että ihmiset eivät pysty muuttamaan toimintaansa ympäristön muuttuessa on erittäin mielenkiintoinen. Onko todella niin, että henkilöt, jotka olivat mukana Nokian menestyksessä, mutta eivät nähneet muuttuvaa ympäristöä, toistavat kerran toiminutta kaavaa vaikka ovat nähneet myös Nokian kohtalon? Onko Nokian jättämä trauma niin suuri, että ihmiset eivät voi myöntää virheitänsä ja muuttaa käyttäytymistään? Eivätkö he näe, että heidän yrityksensä menevät alas täsmälleen samoista syistä, jotka aiheuttavat Nokian kohtalon?

Tämä kaikki on sääli ja suurta tuhlausta. Sillä virheistä oppii. Ja jos on ollut mukana Nokian vuoristoradassa, siitä on voinut oppia niin paljon, että sen päälle voi rakentaa muutakin kuin pelkkää hypeä.

Laiskat työntekijät

Viime viikolla järjestettiin Jyväskylässä Nordic Business Forum, jonka tarkoituksena oli kerätä ajatuksia ja ideoita liittyen bisneksen ja hyvinvoinnin kasvuun. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi tilaisuuteen oli kutsuttu puhujiksi kieltämättä vaikuttava määrä Suomen ja maailman johtavia yrityselämän asiantuntijoita (mm. Richard Branson ja Daniel Pink). Itse en päässyt valitettavasti paikalle (ensi vuonna parempaa suunnittelua), mutta seurasin tilaisuutta aktiivisesti Twitterin kautta. 

Osana tilaisuutta oli paneelikeskustelu kasvuyrityksen rakentamisesta, mihin osallistuivat muun muassa Rovion markkinointijohtaja Peter Westerbacka ja St1:n toimitusjohtaja Mika Anttonen. Twitter-seurannan mukaan kyseisiltä henkilöiltä tuli paneelikeskustelun aikana seuraavat kommentit:

"Suomessa saadaan nykyään kaikki liian helpolla, ei ole nälkää yrittää ylittää itsensä" (Anttonen)

"Ei ole Kiinassa näkynyt paljon downshiftauskulttuuria" (Westerbacka)

Kummatkin kommentit ovat luonnollisesti yksittäisiä heittoja irrallaan kokonaisuudesta eikä niitä tulisi lukea kuin piru raamattua. Kuitenkin niistä löytyy sama pohjavire johon olen törmännyt eri yhteyksissä liian monta kertaa. Tämän koulukunnan mukaan Suomen suurin haaste tulevaisuudessa on laiskistuneet työntekijät, jotka haluavat saada mahdollisimman paljon mahdollisimman helposti. Ongelmaa pidetään työntekijälähtöisenä. Muualla kaikki paremmin, ruoho vihreämpää ja ihmiset mukavampia.

Pysähdytäänpä miettimään asiaa hetkeksi. Henkilö viihtyy työssään, jos hän kokee sen arvojensa mukaiseksi, tehtävän merkitykselliseksi, työssä on tarpeeksi vapautta ja henkilön osaaminen vastaa tehtävässä vaadittavaa osaamista. Kuten kaikki tietävät, työssään viihtyvät henkilöt tulevat töihin iloisina, tekevät parhaansa joka päivä ja jopa yrittävät ylittää itsensä. Töihin tullaan hyvällä fiiliksellä, mikä näkyy hyvinä tuloksina.

Jos siis henkilöt haluavat downshiftata eikä heiltä löydy halua itsensä ylittämiseen, eikö ongelma ole silloin nimenomaan työnantaja- eikä työntekijälähtöinen? Eikö tässä tapauksessa työntekijöiden syyllistämisen sijaan pitäisi miettiä ensisijaisesti, mikä suomalaisessa työelämässä mättää, eikä olettaa ihmisten kärsivän luterilaisella nöyryydellä työpaikalla? Jos työ ei maistu, on aivan turha edes olettaa henkilön pyrkivän ylittämään itsensä. Jos työ ei maistu, eikö silloin ole kaikkien edun mukaista, että aletaan downshiftaamaan eikä jäädä voimaan pahoin työpaikoille?

Ongelman työnantajalähtöisyyttä tukee muun muassa syyskuun puolessavälissä julkaistu tutkimus, jossa  huono johtaminen ja työilmapiiri nostettiin suomalaisen työelämän suurimmaksi ongelmiksi. Sekä johtaminen että työilmapiiri sattuvat myös olemaan ne asiat, jotka ovat suurimmat vaikuttajat työssä viihtymiseen. Jos pomo nyt sattuu olemaan huono, harva meistä jaksaa yrittää mitään ylimääräistä. Huonon johtajan alaisuudessa ylimääräinen energia käytetään maailmanympärimatkan suunnitteluun tai sitten CV:n päivittämiseen.

On niin 1900-lukua syyllistää ainoastaan henkilöitä, jos työ ei maistu. Toisaalta se on inhimillistä, sillä sitä kautta voidaan unohtaa se mahdollisuus, että johtajien ja yrityksen omassa toiminnassa voisi olla joskus jotain tarkastelemisen aihetta. 

Ja sama asian voi todeta niin Chengdussa, Pekingissä kuin Helsingissäkin.

Yksi koko sopii kaikille

Viimeiset pari viikkoa on mennyt matkustellessa ja eilen oli edessä paluu kotiin. Matkalta on jäänyt käteen monta muistoa ja kokemusta, mutta yksi matkan suurimmista anneista oli kahden universaalin itsestäänselvyyden tajuaminen. Asiat ovat suorastaan lapsellisen yksinkertaisia, mutta jostain syystä ne pakkaavat aina unohtumaan.

1. Ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla maailmassa. Kulttuurit eroavat toisistaan ja etäisyyttä ihmisten ja kulttuurien välillä saattaa olla tuhansia kilometrejä, mutta silti kaikilla ihmisillä on enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Turkkilaisessa valtionvirastossa tapahtuva organisaatiomuutos aiheuttaa ahdistusta ja jännitteitä siinä missä kuntauudistus ja yt-neuvottelut Suomessa. Kieli ja ympäristö vaihtelevat, tunteet ja ongelmat ovat kaikille samat. Sen takia myös ratkaisut yhteisiin ongelmiin voisivat olla samat.

2. Mikään muutos ei ikinä lähde rakenteesta (on sitten kyse elämän- tai vaikkapa organisaatiomuutoksesta). Se lähtee siitä, että joku/jokin kyseenalaistaa rakenteen. Kyseenalaistajan rooliin kuuluu myös kerätä niskaansa rakenteen ylläpitäjien/puolustajien vihat. Tämä pätee työelämään, mutta myös esimerkiksi muutoksiin valtioissa. Esimerkkejä on loputtomasti alkaen Gandhista ja Martin Luther Kingistä päättyen aina vaikkapa Aki Kaurismäkeen. Blogin kuvassa näkynyt kirjailija oli aikoinaan kirjoissaan arvostellut voimakkaasti Turkin valtiota ja sen politiikkaa ja samalla kerännyt vihat itselleen. Kirjailija ei elänyt tarpeeksi pitkään nähdäkseen olleensa oikeassa. Jos muutosprosessit ovat kaikki samanlaisia, eikö ratkaisut niin työelämän, henkilökohtaisten kuin valtioiden muutoksiin tulisi olla samat?

Asioita voidaan mennä piiloon perustelemalla kuinka meidän kulttuuri/yritys/toimiala/lapsi on niin erityinen, että siihen ei päde mikä pätee muihin. Tätä kautta asioista yritetään tehdä vaikeampia kuin ne oikeasti ovatkaan. Miksi ihmeessä? Kaikki olemme ihmisiä ja silloin kaikkiin ihmisiin liittyviin asioihin auttaa samat asiat.

Todellakin, yksi koko sopii kaikille. 

P.S. Kunniamaininta sille, joka muistaa kuvassa olevan kirjailijan nimen. Nimimerkillä Luulin, että sen näkee zoomaamalla kuvasta. 

Elämänhallinta

"Elämänhallinta on käsite, joka sulkee sisäänsä kaikki ihmisen elämän osa-alueet: työn, sosiaalisen aseman, asumisen, perhetilanteen, terveyden, työkyvyn ja muut elämisen voimavarat. Koska määritelmän sisältö on periaatteessa avoin, ajatus elämän hallitsemisesta kokonaisuudessaan on utopistinen." (Wikipedia)

Olen viime iltoina pyöritellyt edestakaisin Jerry Seinfeldin uusimman sarjan, Comedians in cars getting coffee, jaksoja. Äärimmäisen tiivistettynä sarjassa on kyse koomikkojen kahvitteluhetkistä ja tyhjänjauhamisesta. Itse kahvitteluhetkien seuraaminen on mukavaa, mutta sarja toimii yllättävän hyvin myös, koska siinä pohditaan paljon elämän peruskysymyksiä. Eräs näistä peruskysymyksistä on, että miksi yritykset ja ihmiset muodostavat organisaatioita? Miksi ihmiset muodostavat asetelmia, joissa toiset määräävät toisia?

Lähtökohta Seinfeldin ja kyseisen jakson vieraan, Joel Hodgsonin, keskustelulle organisaatioista on se, että kumpikaan herroista ei koskaan ole tehnyt "oikeita" töitä toimistossa. Mistä luonnollisesti seuraa se, että he pystyvät kyseenalaistamaan monia asioita, joita muut eivät arjen puurtamisen lomassa ajattele. Kuten esimerkiksi esimies-alaissuhde. Seinfeldin ja Hodgsonin mukaan organisoituminen ja ihmisten asettelu eri tasoille on täysin käsittämätön ilmiö, sillä sillä pyritään hallitsemaan jotain hallitsematonta: Elämää. 

Työn ja varsinkin organisaatioiden ajattelu osana äärimmäistä elämänhallintaprojektia on mielenkiintoinen näkökulma. Ihminen lähtökohtaisesti pyrkii minimoimaan elämiseen liittyvää epävarmuutta luomalla rakenteita (lakeja, sääntöjä jne). Tämä luo turvallisuuden tunnetta. Mutta kuten kaikki tietävät, mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Taloustilanne vaihtelee, elämäntilanteet muuttuvat hetkessä, auto hajoaa, asuntoon tulee vesivahinko... Epävarmuutta yritetään hallita, vaikka sitä ei voi hallita, mistä seuraa turhautumista ja epäonnistumisen tunne. Miksi siis yrittää hallita mitään? Miksi luoda työpaikoilla keinotekoisia rakenteita, joilla yritetään saada elämä, ihmistä suurempaa voima, vangiksi? Eikö tämä ole tuhoontuomittu yritys alusta loppuun?

Jos tätä "elämänhallinnan" ajatusta vie eteenpäin, voiko olla, että työssäviihtymättömyys (tai -viihtyvyys) johtuu nimenomaan siitä kierteestä, joka syntyy elämän tarjotessa omia yllätyksiään ja epätoivoisen elämänhallinnan epäonnistuessa organisaatioissa? Asioita yritetään pitää mahdollisimman hyvin hanskassa, mikä ei loppujen lopuksi onnistu. Yritys pettyy, pomot pettyvät ja alaiset pettyvät. 

Lukeepa oikeastaan mitä tahansa artikkelia työssäviihtyvyydestä, viihtyvyys tulee aina takaisin muutamaan seikkaan. Hyvän työpaikan kriteerejä on yleensä vapaus työnteon järjestämiseen, matala organisaatiorakenne ja esimies, joka on enemmän valmentaja kuin käskyttäjä. Eikö noihin kaikkiin tekijöihin kuulu mahdollisimman olematon rakenne organisaatiossa, toisin sanoen elämänhallinnan jonkinasteinen luovuttaminen ja jopa jonkinlainen ajopuunäkemys? Tälläisessa työyhteisössä yksilöillä on valta yksilöinä ja hallinta pidetään minimissään. Mikä mahdollistaa nopean sopeutumisen vastaantuleviin yllätyksiin. Minkä takia työnteko on joustavaa, tehokasta ja mukavaa.

Elämä. Lyhyt sana johon tiivistyy kaikki. Kahvi, Seinfeld ja työssäviihtyvyys.

Muna vai kana, osa 2

Jokin aika sitten pohdiskelin kumpi seuraa oikeastaan kumpaa: vapaus vastuuta vai vastuu vapautta? Sama vanha kunnon muna-kana-kysymys tuli mieleeni tänään, kun pohdin aina yhtä trendikkäitä termejä yrityskulttuuri ja strategia. 

Yrityskulttuuri voidaan käsittää monella tavalla, mutta ehkäpä paras tiivistys siitä löytyy Wikipediasta. Sen mukaan yrityskulttuuri on yrityksen normien, arvojen ja toimintatapojen muodostama kokonaisuus. Yrityskulttuuri on niitä asioita joihin yrityksen työntekijät ovat jo tottuneet, mutta jotka uudet työntekijät havaitsevat heti. Yrityskulttuuri liittyy käyttäytymiseen: Kuinka asiakkaan kanssa toimitaan? Monelta mennään syömään? Miten kokouksissa käyttäydytään ja monelta sinne tullaan? Mitä ihmiset kokevat tärkeäksi työssään?

Suosittu sanonta menee, että yrityskulttuuri syö strategian aamupalaksi. Tällä tarkoitetaan sitä, että paraskaan strategia ei toimi mikäli yrityksen kulttuuri ei sitä tue. Totta, strategia jää ainoastaan hienoksi Powerpoint-esitykseksi, jos ihmisten käyttäytyminen ei sitä tue. Itse asiassa tutkimusten mukaan (joiden linkkejä en juuri nyt löytänyt...) suurin osa strategioista epäonnistuu, koska yrityskulttuuri ei tue niitä. Mutta kumpi seuraa kumpaa, strategia kulttuuria vai kulttuuri strategiaa?

Yleinen lähtökohta on se, että yrityksellä on strategia X, joka yritetään saada käytäntöön. Tätä varten yritys tutkii omaa kulttuuriaan, yleensä määrittämällä nykyisen kulttuurin ja tavoitekulttuurinsa. Tavoitekulttuurin määrittämisen kautta yritys sitten pyrkii muokkaamaan omaa kulttuuriaan niin, että se tukee strategiaa. Toisin sanoen pyritään vaikuttamaan ihmisten käyttäytymiseen niin, että se tukee strategiaa. Mutta entä jos strategia on asetettu niin, että ihmiset eivät halua käyttäytyä sen mukaan? Mitä jos strategianmukainen tavoitekulttuuri ei kohtaa esimerkiksi työntekijöiden arvoja? Onko tässä vaiheessa ainoa vaihtoehto vaihtaa koko henkilöstö? Onko muutoksen jälkeen jäljellä mitään mikä yrityksestä mahdollisesti menestyksekkään?

Pitäisikö asiaa kuitenkin pohtia eri kannalta? Eikö olisi järkevämpää ensin tutkia millaista yrityskulttuuria olemassa olevat työntekijät arvostavat? Eikö tältä pohjalta olisi helpompi rakentaa strategia, joka tukee työntekijöiden arvomaailmaa ja jonka toteuttaminen olisi helpompaa? Pitäisikö kaiken strategiatyön lähteä nimenomaan siitä, mikä on yrityksen tämänhetkinen kulttuuri ja millaista kulttuuria työntekijät arvostaisivat? Tästä voisi seurata se, että työntekijät sitoutuisivat uuteen strategiaan helpommin eikä kaikkia työntekijöitä tarvitsisi vaihtaa.

Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että suuret strategiset muutokset olisivat mahdottomia. Ne olisivat mahdollisia, joskin vaatisivat enemmän valmistelua, perustelua ja viestintää henkilöstön suuntaan. Mutta ehkä ne olisivat jopa helpommin toteuttevissa, jos muutokset olisivat työntekijät ja kulttuurin mukaanottavia. Ehkä silloin jäisi perinteinen muutosvastarinta taustalle ja strategisten muutosten takana olevat asiat nousisivat keskiöön vastustuksen sijasta.

P.S. Tulipa tästä konsulttimainen postaus. Isäkuukausi taitaa tulla hyvään väliin. 

Onnellisuus vs. onnettomuus

Viime blogissa mainitsemani projekti on lähtenyt lentoon paremmin kuin kukaan uskalsi odottaa. Lisäksi isäkuukausi alkaa huomenna. Matkasta nauttiminen on kannattanut sillä viime päivinä olotila on ollut paljon aikaisempaa parempi. Voisi jopa sanoa, että olen ollut onnellinen. 

Mutta, jotta tietää olevansa onnellinen, tarkoittaa sitä, että joskus on ollut onneton. Ja kuten kaikki tietävät, on niin niin paljon helpompi olla onneton kuin onnellinen. Onnellisuus on universaali päämäärä johon kaikki pyrkivät ja johon pyrkimisestä on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja. Onnellisuutta pidetään olemisen korkeimpana muotona ja onnellisena ollessaan ihminen alkaa pelkäämään milloin hänestä tulee taas onneton. Mikä saa aikaan onnettomuutta.

Normaalisti koko ongelmaa lähestytään positiivisuuden kautta (Miten voin olla onnellinen?). Mutta entä, jos kerrankin lähestytään ongelmaa negatiivisuuden kautta: Miten minusta tulee onneton? Kyse on kolikon kahdesta puolesta (kumpi oli ensin, muna vai kana), mutta jos onnettomuus on yleisempi ilmiö kuin onnellisuus, eikö onnettomuuden kautta kannata lähteä hakemaan vastausta onnellisuuteen?

Juuri näin ajatteli Chris Guillebeau ja listasi asioita, jotka tekevät ihmisistä onnettomia. Moni asioista on itsestäänselvyys, mutta alla omalta kohdalta kiinnostavimmat tekijät, jotka tekevät ihmisistä onnettomia:

Vertaa itseäsi muihin:  Suurin osa meistä tekee tätä todennäköisesti päivittäin ja alitajuisesti (Kenellä on suurin palkka/asunto/auto? Kuka matkustaa erikoisimmalle lomalle pisimmäksi aikaa?). Totta, tämä on harvinaisen helppo ja yleinen tapa viedä energia aivan väärään suuntaan. Jokainen ihminen on yksilö, jolla on erilainen tausta. Vertailusta ei voita mitään. 

Unohda nauttia matkasta: Olen tainnut kirjoittaa tästä jo tarpeeksi... 

Anna muiden määrittää arvosi ja päämääräsi: Arvot ovat jokaisella ihmisella yksilölliset. Jokaisella ihmisellä on mielekkäät päämäärät, jotka perustuvat arvoihin. Sen takia kunkin yksilöllisiä päämääriä ja arvoja tulisi käsitellä jokaisen omana aarteena. Valitettavasti kuitenkin tämä unohtuu (liian) usein. Ja myös itseltäni. Jokaisella henkilöllä on erilaiset tavat tehdä töitä, nähdä asioiden tärkeysjärjestys jne. Jokainen tapa on yhtä tärkeä.

Samalla, jos mietitään työelämää yleisemmin, turhan monella työpaikalla oletetaan, että ihmiset muuttavat omia arvojaan tai työnteon missiotaan työnantajan vaatimusten mukaan. Eikö asian pitäisi mennä juuri päinvastoin? Eikö kaikkien ihmisten omia arvoja tulisi arvostaa ja rakentaa niistä yrityksen menestyksen avain? Arvojensa mukaan elävät ihmiset ovat muita onnellisempia ja tekevät parempaa työtä

Valita kaikille, jotka kuuntelevat: Kun vauva hymyilee, mitä teet? Sama toimii negaation kautta. Valittaminen lisää valittamista. Mikä lisää valittamista. Valittaminen on helppoa (nimimerkillä Satun tietämään). Ongelma on, että valittamisesta harvoin seuraa muuta kuin lisää valittamista. Entä, jos valittamisen sijaan keskittyisi puhumaan positiivisesti asioista ja ihmisistä? 

Reagoi, älä aloita: Jos elämä on pelkkää asioihin reagoimista, kuinka voit nauttia matkasta tai määrittää omat päämääräsi? Miten voit tietää mihin matka on viemässä tai mikäli reittisi on oikea? Eikö parempi, myös työelämässä, olisi joskus jättää reagoimatta asioihin ja käyttää sekin aika itselle tärkeiden asioiden aloittamiseen? Eikö tällöin asiat olisi arvojen mukaiset ja matkakin oman näköinen?

Oikeastaan on todella helppoa olla onneton. Mutta, jos miettii Guillebeaun listaa, on myös todella helppoa olla onnellinen. Riittää, että kuuntelee itseään, ei anna muiden määrittää elämän suuntaa ja puhuu asioista positiivisesti. 

Pieniä ja helppoja asioita. Joista ei tarvitsisi kirjoittaa satojen sivujen kirjoja tai laskuttaa tuhansia konsultointina. Riittää, että jokainen keskittyisi perusasioihin. Perusasioista tulee perusmiehen onnellisuus. 

Iisakin kirkoja rakentamassa

Matka vai päämäärä? Matkalla nähtävät ja koettavat asiat vai päämäärässä odottava palkinto ja kaiken täyttymys? Olen pyöritellyt näitä kysymyksiä blogissani useaan otteeseen, päätyen usein tulokseen, että matka on aina tärkeämpi kuin päämäärä. Ja vapaus valita kuinka tekee matkansa johtaa aina nopeammin, paremmin ja mielekkäämmin päämäärään. 

Pari viikkoa sitten löysin tekstin, jossa pyydettiin unohtamaan oikeastaan koko päämäärä. Kuulema vain näin henkilö voi nauttia matkasta, on matka sitten työtehtävä, juoksulenkki tai vaikkapa lasten kasvatus. Tekstin mukaan tämä on myös parhaiden tulosten takana. Aitona konsulttina luin artikkelin, kirjoitin siitä ja unohdin sen sen jälkeen. Mikäli olisin pitänyt artikkelin mielessä, olisivat kaksi artikkelin kirjoittanutta seurannutta viikkoa olleet mielekkäämmät.

Tällä viikolla nimittäin tapahtuu kaksi suurta asiaa. Huomenna lanseerataan yksi työurani suurimmista projekteista. Lisäksi jään perjantaina isäkuukaudelle. Projektin lanseeraus on vaatinut luonnollisesti suuren määrän valmistelua ja viilaamista. Projektiin liittyvä työ on keskittynyt siihen, että kaikki on huomenaamulla klo 8 valmiina lanseerausta varten. Samalla kuitenkin asiat, jotka ovat tehneet projektista niin antoisan (tekemisen vapaus, mukava tiimi, oikeasti tärkeä ja kiinnostava aihe) ovat unohtuneet maalia kohti juostessa. Matkasta on tullut nauttittua moneen kertaan, mutta maalin jo näkyessä matkan teon ihanuus on unohtunut. Mikä on näkynyt stressinä.

Sama on oikeastaan pätenyt isäkuukauden aloittamiseen (ja tämä taitaa päteä kaikkiin lomien alkuun). Vaikka ihminen nauttii työstään, sieltä poisolo aiheuttaa luterilaisessa sielussa pienen tunteen, että toimiikohan kaikki poissaollessa. Aivan varmaan toimii. Mutta tuo poissaolon vaikeus saa aikaan tunteen, että kaiken on oltava valmiina ennen toimistolta poistumista. Mistä seuraa taas, että matkasta (eli työnteosta) nauttiminen unohtuu, keskittyminen kohdistuu maaliin ja nautinto katoaa. Nautinnon kadotessa loma menee lomalle jäämisstressistä toipuessa.

Joten, kunnon konsulttina, en ole tehnyt sitä mistä olen kirjoittanut, mikä on näkynyt väsymisenä ja pinnan kireytenä. Pohtiessani kahta viimeistä viikkoa olen myös pohtinut miksi maalin saavuttaminen ja viimeiset metrit ovat niin vaikeita. Tämä johtuu toisesta asiasta mistä olen paljon kirjoittanut: virheiden pelosta. Maalin lähestyessä ihmiset alkavat alitajuisesti pelkäämään, että entä jos maali ei olekaan se oikea? Entä, jos projekti ei lähdekään käyntiin? Entä, jos isäkuukausi ei olekaan sitä mitä halusin sen olevan? Entä, jos isäkuukauden aikana menetän jotain korvaamatonta töissä? Entä, jos sekä projekti että isäkuukausi ovat kummatkin virheliikkeitä?

Tätä pohtiessani törmäsin Nilofer Merchantin artikkeliin, jossa puhuttiin periksiantamisesta. Artikkelissa kuvataan hyvin kuinka itseasiassa virheet, joksi myös periksiantaminen voitaneen laskea, valmistavat meitä aina johonkin suurempaan. Sen takia sekä virheet että myös luovuttaminen ovat voivat olla hyviä asioita:

"Life is full of twists and turns. But it also has straight stretches of open road. As each one of us has to learn for ourselves, failure can lead us to a new place. Many times that means sticking it out, pushing through, and yet, sometimes that means putting the thing down. Perseverance is needed in life to be successful, and it is wisdom that lets us know when enough is enough. Sometimes, to get where you're going, you first have to leave where you've been."

Eli loppujen lopuksi maaliin pääsyä ei tulisi jännittää tuloksen takia vaan ottaa se vastaan kaikkineen mahdollisuuksineen. Sekä hyvä että huono tulos näkyy kumpikin oppimisena ja kasvamisena ennemmin tai myöhemmin. Näin voi nauttia sekä matkasta että maalista ja olla itse onnellisempi ja tehdä muut onnelliseksi. 

Artikkelissa oli myös toinen lainaus, joka oli omalla kohdallani ehkäpä paras mitä olen lukenut koko kesänä:

"You can quit things like businesses or projects if you know they are merely one means to your passion. You know if you've done your very best to make it work. But what you can't quit is fighting for your purpose, and living, and finding new, more effective ways to bring forth your passions in the world. We can quit things, but what we can't quit is fighting for our dreams."

Mitä tapahtuu maalin jälkeen ei oikeastaan ole edes tärkeää, jos olet matkalla maaliin tehnyt asioita, joiden uskot olevan tärkeitä itsellesi, lähimmäisillesi ja yhteiskunnalle, asioita joista aidosti välität. Onko maali, josta et välitä oikeastaan edes matkan aloittamisen arvoinen. Ja vastaavasti, eikö kaikkien pitäisi keskittyä pääsemään niihin maaleihin, joista oikeasti välittävät.

Isäkuukausi on hyväksi perheelle. Projekti on hyväksi yhteiskunnalle. Maali on lähellä. Aika nauttia viimeisistä metreistä. 

Viestimistä, ihmisiä ja myyntiä

Olen viime viikot risteillyt ympäri Suomen maata tekemässä yhtä sun toista. Välillä sekä pää että häntä on ollut hukassa. Reissuilla on kuitenkin tullut vastaan mielenkiintoisia ihmisiä ja vielä mielenkiintoisempia tarinoita ja näkemyksiä. Joskus näkemysten kanssa on voinut samaa mieltä, joskus eri mieltä, mutta kaikki niistä on omalta osaltaan pistänyt ajattelemaan. 

Mielenkiintoisin näkemys, ja oikeastaan se näkemys, joka sai heräämään loman jälkeisestä koomasta, tuli erään erittäin pitkän pitkän päivän viimeisessä tapaamisessa. Tapaamisessa oli paikalla kolme henkilöä ja se alkoi normaalikaavan mukaan (miten kokoukset nyt pakkaavat alkamaan). Kokouksen  normaalidynamiikka muuttui kuitenkin erään kokouksen osapuolen alkaessa kertomaan näkemyksiin myynnistä ja viestinnästä. 

Vaikka organisaatioiden muutokset ja organisaatiomallien kehitys on elättänyt konsultteja jo vuosikymmeniä, organisaatioiden perusrakenteet ovat kuitenkin pysyneet suhteellisen vakaina. On myyntiä, HR:ää, viestintää, markkinointia, kehitystä ja niin edelleen. Yrityksestä riippuen nämä rakenteen osat joko tekevät tai eivät tee yhteistyötä.

Mainitsemani kokouksen osapuolen näkemys kuitenkin myynnistä ja myyntiosastoista oli hieman poikkeava. Hänen mukaansa tulevaisuudessa ei ole enää myyjiä. Koko ammatti tulee kuolemaan internetin ja varsinkin sosiaalisen median myötä. Tiedon määrän kasvaessa ja sen saatavuuden jatkuvasti helpottuessa, mahdollisilla asiakkailla on helposti saatavilla vaikkapa sama tieto kuin automyyjillä. Sama logiikka pätee hänen mukaansa esimerkiksi palveluiden myynnissä (ja myös konsultoinnissa) vaikka tietenkin palveluiden monimutkaistuessa vaatii tiedon hankinta enemmän aikaa.

Itse myyjän roolin pienentyessä ja tehtävän kadotessa, kaupan teon vastuu siirtyy muutamilta henkilöiltä koko organisaatiolle ja kaikille sen henkilöille. Myyjiä ei ole ja samalla kaikki ovat myyjiä. Vastuu on kaikilla ja samaan aikaan ei kellään. Jokainen yrityksen työntekijä on kävelevä mainos, jonka tekemiset (ja varsinkin tekemättä jättämiset) voidaan raportoida välittömästi netin välityksellä. Jos näkemystä viedään pidemmälle, myyntitavoitteet pitäisi olla kaikilla, joilla on yrityksen käyntikortti.

Vastaava idea on varmaan elänyt aikaisemminkin, mutta itse oikeastaan oivalsin sen vasta tuon tapaamisen yhteydessä. Samalla oivalsin kuinka paljon muutosta tämä ajattelutapa vaatisi monelta organisaatiolta. Kyseessä olisi valtava yrityskulttuurin muutos varsinkin yrityksissä, joissa on ollut perinteisesti isot myyntiorganisaatiot ja myynti on keskitetty yhteen paikkaan. Samalla myynnin ulkopuolisten jäsenten on ollut helppo mennä karkuun asiakasta, joka kuitenkin loppujen lopuksi maksaa palkan. Myynnin roolin muuttuminen näkyy yrityskulttuurien muutoksen lisäksi tehtävien monipuolistumisena. Myynnin roolit eivät ole enää tulevaisuudessa perinteisiä pölynimurikauppiaita vaan enemminkin oman työnsä sankareita, jotka uskovat työhönsä. Se ei vaadi verratonta supliikkia vaan lähinnä luottamusta itseensä.

Mutta rajoittuuko tämä perinteisen organisaatiomallin muutos pelkästään myyntiin? Eikö samalla logiikalla voitaisi jakaa kaikki helposti tietyille osastoille ulkoistetut tehtävät yhteisiksi? Eikö HR:n pitäisi olla kaikkien tehtävä? Miksi ihmisten hyvinvoinnin ja kehittymisen organisaatiossa pitäisi olla muutaman henkilön vastuulla? Eikö sen vastuun pitäisi kaikkien esimiesten pöydällä?

Sama pätee myös viestintään. Ihmiset viestivät jatkuvasti. Eikö silloin pelkkä töihin tuleminen tarkoita viestimistä työnantajansa nimissä? Miksi yrityksen nimissä viestiminen pitäisi ulkoistaa yhdelle osastolle? Eikö viestimisestä (ja varsinkin linjakkaasta viestimisestä) pitäisi tehdä kaikkien asia?

Maailmassa on taatusti yrityksiä joissa sekä viestiminen, HR kuin myyntikin on koko henkilöstön asia. Apple on todennäköisesti eräs näistä. Mutta maailmassa (ja etenkin Suomessa) on myös paljon yrityksiä, joissa henkilöstön hyvinvoinnista huolehtiminen on ulkoistettu HR:lle, myynti on erillään muusta toiminnasta ja viestintä on pelkästään työnantajalehti.

Paljonko yritykset säästäisivät, jos niiden yrityskulttuurissa nämä asiat olisivat jaettu kaikkien vastuulle? Miten paljon parempi tulos yrityksessä olisi, jossa kaikki puhaltaisivat yhteen hiileen yhteisissä asioissa, joita etenkin viestintä, HR, myynti ovat? Kuinka paljon mukavampi siellä olisi työskennellä?

Kokouksen osallistujalla oli vankka mielipide asiasta. Taidan olla hänen kanssaan samaa mieltä.

Päämäärä vai matka?

Kävin juuri juoksemassa. Juokseminen on sen puoleen jännä harrastus, että oikeastaan koskaan ei tiedä kuinka juoksu kulkee: joskus se yhtä tuskaa alusta katkeraan loppuun ja joskus se tapahtuu kuin itsestään. Olen monesti pohtinut, mistä se johtuu ja satuin tänään löytämään Christian Jarrettin artikkelin, joka saattaa selittää mistä on kyse. Ehkä kyse ei olekaan itse juoksutapahtumasta vaan enemmän siitä, mitä odottaa tapahtuvaksi juoksun jälkeen.

Olen toistanut blogissa (liian) moneen otteeseen kuinka työ on motivoivinta silloin kuin ihmisille annetaan päämäärä ja he itse saavat päättää kuinka päästä sinne. Mutta entä se itse matka? Kuinka saada siitä kaikki irti? Kuinka varmistaa, että päämäärään päästään ja mielekkäästi? Jarrettin artikkelin (joka perustuu Ayelet Fishbachin ja Jinhee Choin tutkimukseen) mukaan päämäärän pitäisi olla ainoastaan innoittaja, joka laittaa ihmisen tekemään asioita. Alkuinnostuksen jälkeen paras tulos saavutetaan, kun keskitytään itse matkasta nauttimiseen ja jätetään päämäärä taustalle. Näin henkilö viihtyy matkalla paremmin ja päämääräkin saavutetaan helpommin. Päämäärän unohtaminen taustalle auttaa myös pitämään silmät auki uusille tavoille tehdä matkaa. Kyse on loppujen sisäisestä motivaatiosta ja siitä mielihyvästä, joka tulee kun henkilö pyrkii tekemään asioita, jotka kokee mielekkääksi. Keskittyminen ulkoiseen motivaatioon ja porkkanaan päämäärässä voi tuhota sisäinen motivaation aikaansaavan mielihyvän.

Takaisin juoksemiseen. Jos Jarrettin artikkelin sanomaa tuo juoksun maailmaan, mitä enemmän juoksija  keskittyy siihen, mitä juoksulenkin jälkeen tapahtuu ja odottaa sen päässä olevaa mahdollista palkintoa (esim. lonkero), sitä tuskaisemmalta lenkin pitäisi tuntua. Lenkki on yhtä metrien ja sekuntien laskemista. Sen sijaan, jos keskittyy itse juoksuun, valitsee reitin lennosta ja unohtaa esimerkiksi minkä takia juoksua harrastaa (laihduttaminen, maratonille valmistautuminen jne jne), itse juoksulenkinkin pitäisi olla mielekkäämpi, nopeampi ja pidempi.

Löysin artikkelin vasta juuri päättyneen lenkkini jälkeen, joten joudun palaamaan myöhemmin siihen kuinka sen ajatus toimii juoksiessa. Sen sijaan artikkelin sanoma selittää aika hyvin esimerkiksi minkä takia perjantai tuntuu viikon pisimmältä päivältä tai miksi tiukka aikataulu ei aina anna parhaita tuloksia. Perjantaina ihmiset keskittyvät "palkintoon", tulevaan viikonloppuun, kello matelee ja päivän viimeiset tunnit ovat tuskaisia. Muut viikonpäivät ovat aivan eri asia, koska päämäärä tuntuu niin kaukaiselta, on parempi keskittyä hetkeen. Samoin tiukan päämäärähakuinen työ tiukoilla aikavaatimuksilla saa aikaan vaan stressaantuneita työntekijöitä ja puolivillaisia ratkaisuja.

Eli, "hyvässä" työssä henkilölle annetaan päämäärä ja vapaus päästä siihen. Vielä paremmassa työssä henkilö unohtaa päämäärään jonnekin taustalle ja keskittyy tekemiseen ja siitä nauttimiseen. Tuloksen pitäisi olla kaikesta paras. Ja juoksulenkkien pidempiä.

Espanja, tuki ja viimeinen erhe

"Itse mokasivat, miksi meidän pitäisi maksaa muiden mokia?"

"Siellä on eletty vuosikymmeniä yli varojen. Ja sitten kun tulee laskun maksun aika, käännytään muiden puoleen."

"Ei mekään saatu keneltäkään tukea pankkikriisin aikana 1990-luvulla. Korjatkoon itse omat mokansa." 

Esimerkiksi nuo kommentit kuulin eräänä aamuna radiosta. Hyvin samantyyliset kommentit tulivat eräiden politiikkojen suusta myöhemmin uutisten aikaan. Kesäloman aikana radio toitotti oikeastaan yhtä uutista tunnista toiseen: Kuinka Espanja tarvitsee niin Suomen kuin muidenkin EU-maiden apua pankkiensa tukemiseen. Ehkä se johtui vain Radio Suomen Etelä-Savon maakuntaradioon soittajista, Timo Soinin vekkulista Kardemumman yö -vertauksesta tai uutisten puutteesta, mutta jotenkin lähtökohta koko tuelle tuntui olevan lievimmilläänkin äärimmäisen vihamielinen. Kansa vihaa tukea ja uutiset toistavat kuinka kansa vihaa tukea. Mikä saa aikaan lisää vihaa. 

Samanaikaisesti suurin osa kansasta (allekirjoittanut mukaan lukien) ei täysin ymmärrä, mistä tuessa on kyse. Lyhenteet lentelevät oikealta vasemmalle ja rahamäärät, joista puhutaan ovat vain numeroita, joita 99,99% suomalaisista ei tule koskaan näkemään. Sen sijaan ymmärretään, että Espanja ja Kreikka ovat mokanneet, mokaus on tullut ilmi ja on laskun maksun aika. Ja laskun maksuun tarvitaan muiden apua. Tässä vaiheessa viha alkaa kasvamaan, onhan se nyt naurettavaa maksaa toisten laskuja.

Mutta mietitäänpä asiaa toisesta näkökulmasta. Oletetaan, että sinulla on 40-vuotias kaveri, jonka olet tuntenut oikeastaan aina. Kaverin ensimmäiset 39 vuotta olivat menestyksekkäät. Hän näki maailmaa, luki hyvässä yliopistossa ja valmistui priimuksena. Hän hallitsi filofian ja psykologian. 

Hänellä oli paljon kavereita ja perustipa hän myös yrityksen, josta tuli menestynyt ja kaverista varakas. Hän osasi purjehtia ja hänellä on useitä veneitä (oikeastaan laivasto). Kaikesta menestyksestä huolimatta hän piti yhteyttä vanhoihin lapsuuden kavereihin, tapasi heitä tasaiseen tahtiin ja oli aidosti yhä heidän ystävänsä. Hän perusti lapsuuden kavereiden kanssa jopa yhdistyksen.

37-vuotiaana yrityksen menestys katkesi, se myytiin ja kaverin elämä alkoi rauhoittumaan. Hän pohti tulevaisuuttaan, perusti perheen ja eleli ansaitsemillaan rahoillaan. Olit kaverin bestmanina/morsiusneitona. Kunnes 39-vuotiaana jotain meni pieleen. Ehkä se oli Nokia-salkun arvon romahdus tai ehkä se oli avioero. Ehkä se oli finanssikriisi. Ehkä se oli jotain muuta. 

Joka tapauksessa 40-vuotispäivänään hän ottaa yhteyttä sinuun yhteyttä ja pyytää lainaa. Hän kertoo miksi tarvitsee lainaa. Hän kertoo sen rehellisesti. Hän kertoo kuinka paljon tarvitsee kokonaisuutena ja kuinka paljon olisi mahdollinen sinun osuus (2% kokonaisvelasta, joka on 4% vuosituloistasi). Hän kertoo myös kuinka hän aikoo saada elämänsä taas raiteilleen.

Kuinka vastaat? Muistatko ne ensimmäiset 39 vuotta jolloin kaikki oli hyvin? Vai keskitytkö siihen viimeisen vuoteen jolloin kaikki meni pieleen? Raivostutko hänelle vai pyritkö tukemaan häntä? Miten kohtelet häntä vaikeassa tilanteessa?

Perustuen Espanjan pankkituen ympärillä vellovaan keskusteluun, ilmeisen moni olisi pistämässä oven kiinni kysyjän edessä. 

"Itsehän mokasi. Kerätköön rahat muualta." 

"Ois pitänyt laivastostaan parempaa huolta." 

"Mitä hyötyä siitä filosofiasta on nyt?"

Tätä vertausta olen pohtinut kuunnellessani ihmisten vuodatusta Espanjan tuesta. Kaveri on mokannut, pärjätköön itsekseen. Mitä väliä sillä on, että suurin osa kaverin (tai maan) historiasta on mennyt hyvin, nyt keskitytään nykyhetkeen. 

Jotenkin sama viha mokannutta henkilöä kohtaan näkyy myös työelämässä. Olen pariin kertaan kirjoittanut kuinka työelämässä keskitytään helposti pelkästään virheiden välttelyyn, koska virheitä pelätään. Ja virheen sattuessa kaikki pyrkivät varmistamaan oman selustansa. Vaikeimmalla hetkellä pahiten mokanneet henkilöt hylätään. Mistä seuraa se, että kukaan ei yritä uusia asioita, koska uuden yrittämiseen liittyy aina riski ja riskiin mahdollisuus mokata. Tuloksena on keskinkertaisuutta vuodesta toiseen.

Mistä tämä kaikki viha lähtee? Mistä lähtien mokannutta henkilöä (tai maata) pitää vihata? Eikö kaikkia pitäisi tukea hädän hetkellä? Eikö kaverin pitäisi tukea kaveria?

Voisiko olla niin, että pidämme kaikki itseämme mahdollisena työpaikojemme espanjana? Onko niin, että vihaamme niin paljon Espanjan tukemista, koska näemme oman inhimillisyytemme koko prosessissa? Vai voisiko olla niin, että kulttuurissamme on taipumus lyödä lyötyä virheen tapahtuessa, tapahtuu se virhe sitten työpaikalla tai valtion valtionvarainministeriössä? 

Joka tapauksessa kaikki työelämässä olevat ovat potenttiaalisia espanjoita. Minä mokaan, sinä mokaat, hän mokaa. Se inhimillistä. Siinä ei ole mitään väärää. Väärää on sen sijaan hylätä joku sen takia, että hän sattui mokaamaan.

Ensimmäisen maailman ongelmat - tilanne kaksi kuukautta myöhemmin

Tämän vuoden kesälomani on loppusuoralla ja paluu töihin edessä maanantaina. Vajaa kaksi kuukautta sitten kirjoitin kesäloman lähtökohdista. Tiivistettynä tilanne oli se, että iPhonen jatkuva räpläys, Facebookin/Twitterin tarkastus parin minuutin välein ja Drop7:n taukoamaton pelaaminen alkoi kyllästyttää. Tilanteen kärjistyessä kesää kohti tavoitteeni oli jättää älypuhelin kotiin ja irroittautua kokonaan niin sosiaalisesta mediasta kuin peleistä.

Kuten aikaisemminkin kirjoitin, läppäri lähti kaikesta uhoamisesta huolimatta mukaan lomalle. Muutenkin tulos oli loppujen lopuksi vanha kunnon kompromissi. Alla kesäkokeilun onnistumiset, epäonnistumiset ja havainnot.

Onnistumiset

1. Mukana ollutta läppäriä käytettiin lähinnä puhelimen lataamiseen. Vaikka kiusaus oli suuri käydä Twitterissä "ihan vähän vaan", akun rajallinen määrä ja netin hitaus vesittivät nämäkin yritykset
2. Älypuhelinkin lähti loppujen lopuksi mukaan (onneksi, sillä 3330:n laturia ei ollut missään). Kuitenkin, jälleen koska 3G-yhteyttä ei ollut saatavilla, puhelinta käytettiin pääasiassa sen alkuperäiseen tarkoitukseen, puhumiseen.
3. Perustuen kohtiin 1 ja 2, ainakin välillä tuli aito irrautumisen tunne ja paljon kaivattu oma tila löytyi. Radio Suomea tuli kuunneltua yötä päivää, mökki maalattua ja kirjat luettua.
4. Älypuhelimen SportsTracker oli kultaakin kalliimpi sovellus yöllisellä melontareissulla.
5. Drop7 pysyi suljettuna koko reissun ajan.

Epäonnistumiset

1. Jos läppäri on mukana pääasiassa puhelimen latausta varten, kannattaako sitä oikeasti raahata puolen Suomen läpi?
2. "Puhelinta käytettiin pääasiassa sen alkuperäiseen tarkoitukseen" ... ei kuitenkaan ainoastaan siihen. Kaikesta uhosta ja pätkivästä nettiliittymästä huolimatta, niin Facebook kuin Twitter olivat kumpikin tarkastettavissa päivittäin. Kuitenkin tarkastus kerran päivässä kymmenen minuutin ajan ei antanut muuta kuin tutun informaatiotsunamin tunteen. Kumpaankin palveluun tulleen tiedon määrän sulattamiseen olisi vaadittu aikaa reilusti enemmän. Oli helpompi sulkea palvelut.
3. Työsähköpostit jatkoivat heikosta nettiyhteydestä huolimatta puhelimeen tuloa. Omaa tyhmyyttä jättää automaattinen päivitys päälle.

Havainnot

Mitäs sitten? Tarkoitus oli kuukauden ajan rakentaa omaa tilaa ja palata lomilta valaistuneena ja akut latautuneena. Tätä taustaa vasten kokeilu (jos tätä voi nyt kokeiluksi kutsua) oli jonkinasteinen onnistuminen. Tarkoituksena oli hakea täydellistä irtautumiseta ja se toki jäi tekemättä. Toisaalta oma tila tuntui löytyvän siitä huolimatta. Jos edessä on tyyni järvimaisema ja ympärillä täysi hiljaisuus, ei puhelimeen tai läppäriin tarttuminen ole ensimmäisenä mielessä. On mukavampi tarttua kirjaan tai pohtia mennyttä kevättä ja tulevaa syksyä. Toki mökin sähköttömyys on sen puoleen siunaus, että se pakottaa miettimään mitä tehdä rajallisella määrällä puhelimen akkua. Perheellisenä olisi suotavaa, että kännykän akku ei lopu sillä hetkellä, kun lapsille sattuisi jotain. 

Ns. kompromissi-irtautuminen oli loppujen lopuksi yllättävän helppo tehdä, ehkäpä nimenomaan olosuhteiden pakottamana. Ehkä tärkeintä koko prosessissa oli tajuta, että informaation virrasta voi ja saa päästää irti. Siihen on kuitenkin yllättävän helppo palata tauonkin jälkeen. Vaikka tuo virta tuntuu pyörittävän samaa vettä kuukaudesta toiseen, jotenkin kaikki mitä se tarjoaa tuntuu paljon tuoreemmalta. Informaatiovirtaan takaisin hyppääminen tuo tunteen myös arjesta loman jälkeen. Ja arkikin on itse asiassa aika mukavaa.

Joka tapauksessa kesän mittaan tunnuttiin ainakin radion perusteella puhuttavan paljon Espanjan taloudellisesta tilanteesta. Mistä tulikin sitten eräs blogi-idea mieleen...

P.S. Arki on siis alkamassa ja blogi palailee noin viikottaiseen päivitystahtiin.

P.P.S. Lomalta paluushokki; 99% on muuttunut 99U:ksi. Nyt tuntuu oikeasti siltä, että on ollut kauan poissa...

Ainoa mittari

Kuvitellaan seuraava tilanne: Töissä on ollut vaikea päivä. Oikeastaan töissä on ollut aivan kaamea päivä, asiakkaat ovat valittaneet, pomo on hiillostanut ja kollegat aukoneet päätään. Työnteko on ollut tekemistä, jonka merkitys yritykselle tai edes tiimille on ollut jossain mitättömän ja olemattoman välimaastossa. Koko päivä on ollut selviytymistaistelua. Ja ehkä tämä ei ollut ensimmäinen tällainen päivä. Ehkä samaa on jatkunut jo muutama viikko tai kuukausi.

Päivä on pulkassa kahdeksan tunnin jälkeen ja edessä on matka kotia. Mikä on fiilis kotona tällaisen päivän jälkeen? Ja miten se fiilis näkyy kotona mahdollisesti odottavalle perheelle tai lapsille? Henkilöstä riippuen se näkyy väsymisenä, tiuskimisena tai ehkäpä hiljaisuutena. Muiden ilot ja murheet jäävät taustalle henkilön käydessä läpi omassa päässään päivän tapahtumia. Joka tapauksessa se näkyy. Ja se vaikuttaa myös muiden elämään. Fiiliksellä kun on tapana tarttua ihmisestä toiseen. Kun vauva hymyilee, sille hymyillään takaisin. Kun puoliso on hiljainen ja tiuskii, sille pakataan tiuskimaan takaisin.

Näin työhyvinvointi (tai –pahoinvointi) tulee myös osaksi arkea työn ulkopuolella. Se myös vaikuttaa perhe-elämään. Aloin miettimään aihetta nähdessäni videon Bob Champanin puheesta TED-konferenssissa. Puhe perustui amerikkalaiseen näkökulmaan, mutta se oli kuitenkin hyvin lähellä asioita, jotka koskettavat myös suomalaisia. Chapmanin mukaan Yhdysvalloissa on 1,7 miljoonaa ihmistä, jotka eivät tiedä miksi työ, jota tekevät on tärkeää tai onko se mahdollisesti millään tavalla tärkeää. Tuloksena on koti-iltoja, joissa puolisot eivät puhu toisilleen ja keskittyvät prosessoimaan omaa pahoinvointiaan.

Chapman oli tiedostanut tämän korrelaatiosuhteen ja ottanut asian tietoisesti huomioon omassa yrityksessään. Osana johtajuuden parannusohjelmiaan hän oli alkanut seuraamaan työhyvinvointia uudella mittarilla: työntekijöiden avioeromäärällä. Mitä enemmän avioeroja, sitä huonompaan suuntaan johtajuus yrityksessä oli menossa. Ja päinvastoin. Samalla mitä paremmin ihmiset voivat kotonaan, sitä paremmin he pärjäävät työssään. Työhyvinvoinnista alkaa siis positiivinen kierre, joka näkyy kotona ja kodin kautta töissä.

Ajatus sinänsä avioeromäärien seuraamisesta on mielenkiintoinen. On totta, että työpahoinvointi näkyy myös kotona ja se kysyy myös puolisolta venymistä. Samalla aivan tuo mittari antaa myös erilaisen perspektiivin perinteisiin sairasloma- yms. mittareihin. Toisaalta herää kysymys kuinka seurata avioerojen määrää aukottomasti? Ja tarvitseeko työnantajan oikeasti tietääkään sitä aukottomasti?

Asia tulee takaisin loppujen lopuksi yrityskulttuuriin. Onko yrityksen kulttuuri sellainen, missä henkilöiden hyvinvointi kiinnostaa? Jos työntekijät kokevat kulttuurin yksilölähtöiseksi, he todennäköisesti jakavat myös yksityiselämänsä tapahtumat toisilleen. Jos asioista on lupa puhua, niistä myös puhutaan, ja niitä voidaan mitata. Toisaalta, jos kulttuurissa unohdetaan yksilöt ja keskitytään ainoastaan kasvottoman organisaation prosesseihin, ei yksityiselämän asiat tule esille. Samassa kulttuurissa katoaa helposti myös työn tarkoitus ja mielekkyys.

Mikä näkyy myöhemmin illalla myös kotona.

Muna vai kana?

Kumpi oli ensin, muna vai kana? Tätä kysymystä olen pohdiskellut kevään mittaan niin omassa työssäni kuin käydessäni eri yrityksissä. Termeinä on munan ja kanan tilalle tosin yleensä ollut vapaus ja vastuu, mutta itse dilemma on pysynyt samana, kumpi seuraa kumpaa? Vapaus vastuuta vai vastuu vapautta? Vai seuraako kumpikaan kumpaakaan ja löytyy joku kolmas tekijä, joka pompottaa kumpaakin tekijää?

Vapauden ja vastuun mielenkiintoisuus on tullut esiin yllättävissä yhteyksissä. Kevään ja kesän yritysvierailuista on jäänyt mieleen kaksi yritystä, jotka nopeasti katsottuna ovat täysin erilaisia. Toinen toimi Tanskassa ja toinen Lauttasaaressa. Toinen oli teollisuusyritys ja toinen IT-yritys. Toisen yrityksen keski-ikä oli noin 50 ja toisen noin 30. Silti kummassakin loppujen lopuksi oli viety vapauden ja vastuun soidinmenot äärimmäisen yksinkertaisiksi samalla tavalla. Kummassakin yrityksessä oli työntekijöillä täysi vapaus tehdä työnsä niinkuin parhaaksi näkivät. Ideat saatiin viedä nopeasti käytäntöön ja virheet sallittiin. Oikeastaan niihin jopa kannustettiin, jotta ihmiset oppisivat enemmän. Kumpikin yritys oli samalla markkinajohtaja omalla alallaan. Ne tekivät parempaa tulosta kuin kilpailijansa pienemmällä työntekijämäärällä. Vapaaehtoinen vaihtuvuus oli kummassakin yrityksessä käytännössä nolla.

Toisenlaisiakin esimerkkejä on tullut vastaan. Itse asiassa ne ovat 95% kokonaisuudesta. Vastaan tulee esimiehiä, jotka uupuvat työtaakkansa alla, koska keskittyvät mikrojohtamiseen. On tilanteita, joissa henkilöillä ei ole vastuuta eikä vapautta. Kumpaakaan ei anneta, koska pelätään virheitä. On helpompi olla luottamatta muihin ja pitää kaikki langat omissa käsissä. Ja jos langat annetaan muille, niiden käyttöä vahditaan vierestä. 

Tuloksena on väsyneitä esimiehiä ja turhautuneita alaisia. Yritysten kannalta tulokset jäävät johonkin 50-60% väliin maksimista, koska vapauden ja vastuun puutteen takia kukaan ei edes pyri tuomaan omia ideoitaan esille. Tuloksena kuuluisia toimistozombieita, jotka laahustavat kokouksesta toiseen ja toteavat uusille ideoille lakonisesti: 

"On tuota aikaisemminkin yritetty, ei toiminut"

Vanha ja kulunut sanonta kuuluu, että vapautta seuraa vastuu. Ihmisiä, jotka pyytävät lisää vapauksia muistutetaan painostavaan sävyyn vastuusta, joka vapautta seuraa. 

"Olethan valmis siihen?"

Vapauden ja vastuun yhteys on totta ja pätee niin yksityis- kuin työelämäänkin. Mutta, jos keskitytään työelämään, asian voi nähdä myös hiukan eri vinkkelistä. Lähtökohtaisesti onko edes olemassa työtä, jossa ei ole vastuuta? Jos kaikessa työssä on vastuuta, eikö kaikessa työssä pitäisi myös olla vapautta? Onko kukaan lähtökohtaisesti valmis tekemään työtä, jossa ei ole vapautta? Millainen on työ, jossa on vastuuta, muttei vapautta? Ei se ainakaan ole mielenkiintoinen tai motivoiva. 

Ihminen, jolla on vapautta työssään ottaa automaattisesti vastuuta. Teoria sosiaalisesta vetelehtimisestä (karsea termi) kertoo aukottomasti kuinka ihminen, jolla ei ole vapautta eikä vastuuta, ei koskaan tee parastaan. Kynä tippuu sillä hetkellä kuin edellinen tehtävä on saatu valmiiksi ja mihinkään ei pyritä ennen kuin seuraava käsky tulee. 

Miksi vapauden antamista pelätään? Virheiden takia. Virheitä kammoksutaan. Virheen tapahtuessa ensimmäinen ajatus ihmisellä pakkaa olemaan oman selän varmistaminen, ei suinkaan asian ratkaisu. Tämän takia sähköposteissa on parhaassa tapauksessa kymmenen henkeä kopiona, jotta kaikki näkevät että se en ollut minä joka mokasi. Tuloksena on tukkeutuneet inboxit ja keskinkertainen suoritus, koska kenelläkään ei uskalleta antaa vapautta eikä vastuuta. Tälläisessä yrityskulttuurissa on aivan turha haaveilla niinkään hienoista asioista kuin innovaatio.

Ja tämä on niin väärin. Se on suorastaan loukkaus työntekijöitä kohtaan. Ihmisoikeuksien julistuksessa tulisi olla kohta, jossa taattaisiin ihmisille oikeus tehdä työnsä niinkuin parhaaksi näkevät. Se olisi niin työntekijöiden kuin työnantajien etujen mukaista. Samassa julistuksessa pitäisi olla kohta, missä sanottaisiin

"On ihan ok tehdä virheitä, olemmehan kaikki ihmisiä."

Kuten lauttasaarelainen ja tanskalainen yritys todistavat, ei se tuloksia ainakaan huonompaan suuntaan viesi. Ja ehkä jopa työnteko olisi mielekkäämpää.  

Kiitos

Bloggausurani on jatkunut nyt noin neljä kuukautta. Ja vastoin yleisiä trendejä projektieni suhteen, bloggausprojekti kiinnostaa joka päivä yhä enemmän (vaikka kesäruuhkat ovat tehneet päivitystahdista hiukan harvempaa). Bloggaus on todellakin antanut mahdollisuuden jäsennellä ajatuksia edes johonkin muotoon ja miettiä omia arvojaan. Se on vienyt aikaa, mutta antanut vastineeksi aineetonta palkitsemista aktiivisen mielen muodossa.

Noin neljä kuukautta blogin aloituksen jälkeen blogini sai tänään täyteen 1000 lukukertaa. Iso kiitos kaikille lukijoille! Blogin päivitystahti tulee jatkumaan noin kerran viikossa kesän ajan ja uusia bloggauksen aiheita tulee päivittäin oikealta ja vasemmalta. Vaikka kännykkä taitaa jäädä kesäksi kotiin, kirjoittamista voi olla vaikea lopettaa nyt kun sen on aloittanut. Enkä oikeastaan taida haluta lopettaa sitä.

Loppuun lainaus Simon Sinekiltä, joka oikeastaan kuvaa aika hyvin samoja asioita, joita olen kuvannut blogissani:

"The destination, the Why, must remain fixed, it is the route, how we get there, that is flexible."

 //Joonas

Tylsäääää

Kesälomat lähestyvät ja moni valkokaulusduunari pyrkii saamaan maailman valmiiksi juhannukseen mennessä. Tuloksena on pitkiä päiviä, aamujen laskemista ja mahdollisesti useampikin ammatillinen kriisi ennen loman alkua. Samalla moni haaveilee työpäivästä, jolloin ei tarvitsisi tehdä mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään. Haaveissa riittäisi toimistolle saapuminen myöhään aamupäivällä, pitkät lounaat ja kahvitauot ja rajaton netissä surffailu. Vähäisetkin työtehtävät, jotka kyseisen päivänä aikana tulisi vastaan olisivat helppoja rutiineja, joiden suorittaminen kävisi helposti ja nopeasti.

Tylsäähän se pidemmän päälle olisi. Unelmana tekemättömyys on hieno, mutta todellisuudessa 99% ihmisistä kokisi yllämainitun työpäivän ahdistavaksi viimeistään kun se toistuu kolmatta päivää putkeen. Ihmisen mieli alkaa tylsyyden hetkellä jumittamaan ja pienetkin asiat tuntuvat suurilta. Mistään ei tule mitään, ja loppujen lopuksi tuloksena on toimistozombie. Vaikka oikeanlaisella tylsyydellä on puolensa (esim. se auttaa hoitamaan välttämättömät rutiinit), tylsyys on aidosti ongelma työpaikoilla, kuten käy ilmi esimerkiksi tästä uutisesta.

Maailmaa valmiiksi rakentaessa se tuntuu monesta käsittämättömältä, mutta tylsyys saattaa aidosti olla sitä, että ihmisillä ei ole mitään tekemistä. Useammin tylsyydessä on kuitenkin kyse siitä, että ihmiset kokevat tehtävänsä liian helpoiksi ja rutiininomaisiksi. Työstä puuttuu haaste ja mahdollisuus kehittyä, mitkä ovat asioita, jotka yleensä motivoivat ihmisiä aidosti (raha ei ratkaise motivaatiossa). Vaikka haastettakin olisi, tuloksena on pidemmän päälle jälleen yksi toimistozombie, jos työntekijä ei tiedä mihin ja miten oma tekeminen vaikuttaa. 

Tuloksena on mielen tylsistyminen, turhautuminen, sitoutumisen vähentyminen ja loppujen lopuksi työpaikan vaihto. Vaihto tulee joko vapaaehtoisesti uuden työn etsimisen takia tai vähemmän vapaaehtoisesti, koska tylsistymiseen liittyy yleensä laskenut suorituksen taso.

Satun tietämään, että tylsistyminen ei oikeasti ole hieno tilanne. Se on rankkaa sekä itselle että organisaatiolle. Mutta, jos työssä tylsistyminen on aito ongelma, mitä sen eteen voidaan tehdä? Ja mitä kaikkea yritykset voisivat voittaa, jos tylsistyminen vältettäisiin?

Tylsistyminen on periaattessa helppo selättää: kaikille annetaan vapaat kädet ja mahdollisuudet kehittää töitään niin paljon kuin suinkin jaksavat ja ehtivät. Kuitenkin vaikka kyseinen vapaus olisi hieno ja aidosti toimiva asia, vapauden kulttuuriin pääseminen suomalaisessa työelämässä vie vuosikymmeniä. 

Sen sijaan tylsistymisen epidemiaa voisi yrittää lääkitä niinkin hienolla asialla kuin strategialla. Yksi suomalaisten vahvuuksista on hienojen ja monimutkaisten liiketoimintastrategioiden luonti. Niitä kuitenkin käytetään aivan liian harvoin johtamistyökaluina. Jos tuo strategia tuotaisiin yksilötasolle aina viimeistä Excelin vääntäjää myöten, tietäisi tämä Excelin vääntäjä, mikä merkitys hänen vääntämisellään on. Ja kaikista tylsimmänkin työn kestää paremmin, jos työllä on aito merkitys johonkin suurempaan. 

Loppujen lopuksi kaikki tulee takaisin viestintään. Tylsyyden lääkitseminen on viestintäkysymys; viesti, että kaikella työllä on merkitys ja voita tylsyys. Ja tämän jälkeen voi alkaa miettimään vapaudenkin antamista.

Hellurei ja hellät tunteet

Hyvät ystäväni menivät naimisiin pari vuotta sitten ja vihkiseremoniassa tuomari puhui, kuinka tärkeitä tunteet ovat. Sekä negatiiviset että positiiviset tunteet osoittavat, että henkilö välittää toisesta. Kaikista pahin tilanne puhujan mukaan on välinpitämättömyys, tila jossa mikään ei tunnu miltään.

Satuin tänään löytämään sattumalta Simon Sinekiltä lainauksen, joka tiivistää aika hyvin, että kyseisen tuomarin sanomat sopivat oikeastaan mihin vaan. Se myös osoittaa, mistä työelämässä on lopulta kyse: tunteista ja luottamuksesta.

"When people are financially invested, they want a return. When people are emotionally invested, they want to contribute."

Jos ihmisen työ herättää tunteita, negatiivisia tai positiivisia, hän haluaa vaikuttaa työhönsä. Hän haluaa kehittää sitä paremmaksi. Vaikka tunteet ovat negatiivisia, ne silti osoittavat, että työstä välitetään. Työn eteen halutaan tehdä töitä.

Kun ihmiset haluavat kehittää työtään, heillä pitäisi olla siihen mahdollisuus. Ja samalla loppujen lopuksi liian harvalla on tämä mahdollisuus. Asiasta on tutkimuksia arkistokaupalla, mutta tuorein Suomea koskeva tutkimus on Mark Royalin ja Tom Agnew'n kirja, josta kävi ilmi, että puolet suomalaisista kokee etteivät he voi vaikuttaa työhönsä.

Tämän seurauksena lopulta hyvätkin ideat jäävät prosessin rattaisiin, missä ne vesittyvät pala kerrallaan kunnes lopulta unohtuvat. Mistä seuraa, että ideoita ei tuoda enää esille, luovuus kärsii ja ennen pitkään ei enää olla sitoutuneita. Ja kaikki tämä sen takia, että ihmisiin työpaikoilla ei luoteta. Heille ei anneta tilaa kehittää omaa työtään, olipa se sitten vaikka puhelinmallin valitseminen oman maun mukaan.

Tuloksena on kuolleet tunteet, välinpitämättömyys, aamujen laskeminen ennen loman alkua ja "mä oon vaan töissä täällä" -asenne. Kuka voittaa silloin? Ja mitä tämä tekee terveydelle ajan mittaan?

Ensimmäisen maailman ongelmat

Tasan kaksi vuotta sitten tähän aikaan valmistauduin jälleen kerran kesäloman viettoon kesämökillä Kangasniemellä. Koska mökillä ei ole juoksevaa vettä, sähköstä nyt puhumattakaan, suurin ongelma tuona kesänä oli lähinnä kuinka paljon paristoja tuli radiota varten ja kuinka saada päivittäinen Hesari saareen. Ongelmat ratkesivat lähinnä soutuveneen avulla.

Vuosi ja kymmenen kuukautta sitten sain ensimmäisen älypuhelimeni. Sanomattakin selvää, että puhelin on seurannut mukana siitä lähtien niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Se on seurannut uskollisesti niin Himalajalle kuin Puolangalle ja se on aina taannut pääsyn niin sähköpostiin, Facebookiin kuin Twitteriin tilanteessa kuin tilanteessa. Onhan se tärkeää tietää esimerkiksi Pekingissä mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu Veikkausliigassa (vaikka vieressä pelattaisiin paikallista sarjaa).

Siitä on myös seurannut, että tasan vuosi sitten suurin ongelma mökille lähtemisessä oli latausmahdollisuuden puute. Pelkkä ajatuskin siitä, että puhelimen akku loppuisi ja katkaisisi yhteyden ulkomaailmaan tuntui mahdottomalta. Seurauksena oli päivittäinen latausmatka mökiltä kylälle hengailemaan. Kesäillatkin menivät kirjojen ja Radio Suomen sijasta lähinnä samoja sivuja edestakaisin selaillessa. 

Vuotta myöhemmin tilanne on vain pahentunut. Vuoden mittaan olen ymmärtänyt esimerkiksi miten helppo puhelimesta on tehdä mokkula tietokoneeseen tai miten nopeasti puhelimella päivittää esimerkiksi blogin. Tästä seurauksena voisi helposti olla tietokoneen raahaaminen mökille ja entisestään pidentyvät latausmatkat esimerkiksi uimisen, saunomisen ja nukkumisen sijasta.

"Enough is enough Joonas"

totesi eräs ystäväni aina kun hän oli saanut tarpeekseen jostakin (yleensä Helsingin yöelämästä). Sama mantra on ollut päässäni viimeiset pari viikkoa, kun olen siirtänyt itseäni kesämoodiin. Puhelimen kanssa leikkiminen on saavuttanut sen pisteen kevään mittaan, että esimerkiksi suurin osa kirjoista ja lehdistä, joita olen ostanut ja tilannut on lukematta. Esimerkiksi keväisen loman materiaalit odottavat vielä lukijaansa. Puhelimen kautta saa tietoa vähän kaikesta, muttei kuitenkaan mistään kunnolla. Tämän takia älypuhelinmitta on täynnä ja olen päättänyt ottaa töpselin seinästä kesäloman alkaessa.

Mitä enemmän olen valmistanut itseäni irrottautumaan puhelimesta kesän ajaksi, sitä paremmin olen ymmärtänyt miten kiinni hetkessä ja verkoistunut nyky-yhteiskunta on niin sähköisen tiedonvaihdon kuin sosiaalisen median kautta. Verkostoitumisen myös ihmisten oma tila on poissa. Olet aina läsnä jossain missä muutkin ovat, on läsnäolo sitten virtuaalista tai fyysistä. Oma tilaa ei myöskään enää kaivata tai haluta. Oman tilan poislahjoittamisen myötä ihmiset ovat osa yhteisöä koko ajan ja missä vain, mikä toisaalta on myös yksi ihmisen perustarpeista. Vastaamme myös sähköposteihin missä ja milloin vaan, jotta ihmiset muistavat olemassaolomme yhteisössä. Tuloksena omaan tilaan ei enää totuta silloin kun sitä olisi tarjolla; mökiltä on pakko päästä hetkessä internettiin ja oma työhuone tuntuu vankilalta. 

Koska omasta tilasta on tullut luovuttua vapaaehtoisesti ja sen puutteeseen on jo tottunut, verkostosta irroittautuminen ja oman tilan ottaminen edes väliaikaisesti pelottaa; olenko osa verkostoa, kun siihen palaan? Olenko olemassa, jos en ole läsnä verkostoissani? Scott Belsky on pohtinut samaa asiaa (ok, artikkelin idea on lainattu häneltä) ja tiivistänyt  asian suhteellisen napakasti:

"Why do we give up our sacred space so easily? Because space is scary. During these temporary voids of distraction, our minds return to the uncertainty and fears that plague all of us. To escape this chasm of self-doubt and unanswered questions, you tune into all of the activity and data for reassurance."

Oman tilan katoaminen sosiaalisen median ja älypuhelinten myötä on globaali ongelma. Työn joustavuudessa on monia hyviä puolia, mutta samalla loma ei ole sitä mitä se oli ennen. Ihmiset, kuten esimerkiksi minä, eivät uskalla päästää irti puhelimistaan ja sähköposteistaan lomien myötä. Monessa kasvuyrityksessä saa pitää lomia niin paljon kuin haluaa. Ongelma näissä yrityksissä ei suinkaan ole liika lomailu vaan se, että lomia ei pidetä ja silloin kuin niitä pidetään niillä tehdään töitä. Seurauksena on se, että ihmiset eivät koskaan pysähdy miettimään omaa suuntaansa tai asioita, joilla on merkitystä pitkällä aikavälillä.

Tässä kohti blogikirjoitusta pitäisi tarjota ratkaisu ongelmaan kuvattuun ongelmaan. Ratkaisu pitäisi pystyä kiteyttämään muutaman kohdan listaksi, josta on hyötyä kaikille ja joka olisi kaikkien ymmärrettävissä. Ratkaisu on halukkaille saatavilla Belskyn kirjoituksesta perinteisenä viisikohtaisena listana. Pidin erityisesti kohdasta, jossa suositeltiin työssä nukkumista.

Omalla kohdallani edessä on kokeilu. Kaipaan omaa tilaani. Kaipaan rauhaa ja sitä, että ainoat uutiset tulevat radion kautta. Puhelin jää kotiin, kunhan loma alkaa heinäkuussa. Ainoa yhteys mökiltä tulee olemaan Nokian 3330:n wap-yhteys, jota tuskin haluan käyttää (no katsotaan). Tulen loman aikana kaipaamaan myös Twitteriä ja säännöllisesti seuraamiani blogeja. Tästäkin huolimatta kokeilu tulee tarpeeseen. 

Lupaan palata tuloksiin, kunhan loma on ohi. Ja vielä ennen kuin se alkaakaan. 

Pyörää keksimässä

Blogi on ollut luovalla tauolla jonkin aikaa lähinnä keväisen sään takia. Samalla olen huomannut, että mitä lähemmäksi kevät ja varsinkin kesä tulee, sitä enemmän ihmisen elämään alkaa siunaantumaan erilaisia aktiviteetteja. On Veikkausliigaa, viheriöiviä jalkapallokenttiä, kesän tuoksuisia juoksumaastoja ja tietenkin kaikki terassit, jotka ovat taas auki. Hääkausi polttareineen alkaa jälleen ja kaikki ystävät, joita ei ehtinyt tapaamaan talven mittaan tuntuvat tulevan vastaan kesäisen Helsingin kaduilla.

Kaikkea tätä mietin pitkin viikonloppua rantasaunaa lämmittäessä ja varsinkin tänään palatessani savunhajuisena takaisin toimiston arkeen. Toimistossa agendalla oli tärkeitä asioita (mm. selkeys, projektien johtaminen, virheistä oppiminen jne jne), joita pohtiessa meni tunti, jos toinenkin. Itse asiassa koko päivä. Päivän tärkein anti oli tajuta, että kaikki asiat, joita käsiteltiin liittyivät viestintään; siihen miten ihmiset ymmärtävät tai eivät ymmärrä toisiaan. Asiat voidaan kätkeä hienojen termien, teorioiden ja lyhenteiden  taakse, mutta loppujen lopuksi kaikki tiivistyy siihen mitä ihmisille kerrotaan ja varsinkin mitä heille ei kerrota.

Pohdinnan ohessa aloin miettimään milloin kyseisiä asioita oli pohdittu ensimmäisen kerran. Nykyisessä työpaikassa asiat olivat muistini mukaan pinnalla ensimmäisen kerran tammikuussa. Ja todennäköisesti niistä oli puhuttu myös ennen liittymistäni kyseiseen orkesteriin. 

Mutta mitä enemmän asioita pohdin (ja samalla mitä vähemmän muita kuuntelin) sitä enemmän samalla muistin. Samoja asioita oli käsitelty myös edellisen työpaikkani viikkopalavereissa hyvinkin samassa hengessä. Ja itse asiassa, kyllä, niitä oli käsitelty myös sitä edellisen työpaikan palavereissa, missä toimitusjohtaja aloitti puheensa puhumalla virheistä oppimisen tärkeydestä. Ja taidettiin niitä pohtia myös ihan ensimmäisen kesätyöpaikkani palavereissa. Tai ainakin niissä joihin kesätyöntekijät kutsuttiin.

Talven mittaan opiskelin kaiken muun toiminnan ohella aikuiskasvatustiedettä ja yhdessä artikkelissa todettiin kuinka esimieskoulutusten suurin muutos viimeiseen 20 vuoteen on se, että niitä kutsutaan nykyään esimiesvalmennuksiksi. Itse koulutusten (tai siis valmennusten) sisältö ei ole muuttunut lainkaan. Mutta jos ongelmat ovat samat kaikissa työpaikoissa, miksi niiden pitäisikään muuttua? Jos ihmiset eivät kertakaikkiaan ymmärrä toisiaan työpaikoillaan, mistä seuraa loppujen lopuksi kaikki työelämän hankaluudet, pitäisikö esimiesvalmennuksista ja johdon konsultoinnista luopua kokonaan ja keskittyä enemmän vaikkapa määrittelemään mitä termejä töissä käytetään, jotta ihmiset ymmärtävät toisiaan? Pitäisikö kaikkien johdon tai organisaatiokonsulttien loppujen lopuksi vaihtaa tittelinsä viestijöiksi, unohtaa komeat teoriat ja tutkimustulokset, lyhentää valmennukset yksipäiväisiksi ja keskittyä niissä pelkästään viestintään? Tuntuu siltä, että nykyisellään viestinnän ympärille rakentuvat ongelmat kääritään tasaisin väliajoin uusiin kääreisiin, jotta sama ratkaisu voidaan myydä uutena vuosi vuoden jälkeen. Pyörä siis keksitään uudestaan.

Toisaalta, jos 20 vuoden ajan valmennusten sisältö on ollut sama ja silti kaikissa yrityksissä pyörivät samat ongelmat vuodesta toiseen, herää kysymys onko pyörää missään vaiheessa keksittykään.  Olisiko parempi nostaa vain kädet pystyyn, tunnustaa onnistuneen viestinnän mahdottomuus ja hyväksyä tilanne? 

Jäisi aikaa enemmän jalkapallolle ja rantasaunan lämmittämiselle.

P.S. Kuulin kuikan perjantaina. On se hieno lintu.

"Etsimme oma-aloitteista työntekijää"

Olen jotenkin viimeaikoina miettinyt stressaamisen lisäksi itsensä johtamista. Olen samalla miettinyt kuinka oma-aloitteinen minun pitäisi olla ja kuinka pitkälle oma-aloitteisuudessa voi mennä? Voinko ostaa auton firman laskuun, jos uskon sen olevan yritykselle hyväksi vai tarkoittaa oma-aloitteisuus lähinnä exceleiden luomista ilman kenenkään pyyntöä? Milloin pomon puoleen pitää kääntyä vai tarvitseeko ollenkaan? Eikö oma-aloitteinen työntekijä hoida hommansa itse kyselemättä keneltäkään mitään? Mitä tämä edellyttää pomolta?

Teoriassa kaikki yritykset arvostavat oma-aloitteisia työntekijöitä (eräs esimerkki tässä). Pelkän termin määrittelyn perusteella oma-aloitteinen työntekijä on suorastaan lottovoitto: hän järjestää työnsä itse, ottaa asiakkaisiin yhteyttä, myy kuin viimeistä päivää eikä tarvitse johtamista. Arjessa oma-aloitteisuus on kuitenkin helposti yksisuuntainen tie: työntekijältä odotetaan aloitteita ja itsensä johtamista, mutta kaikki pitää kuitenkin pyörittää yrityksen monitasoisten rattaiden kautta. Joskus aloitteet menevät läpi ja joskus ei. Liian useassa tapauksessa aloitteet vesittyvät ja homma jää puolitiehen. Samalla oma-aloitteisuus hiipuu.

Eräässä yrityksessä, jossa ystäväni on töissä, oma-aloitteisuus on yksi yrityksen arvoista. Kun näin häntä viime viikolla, hän totesi:

"Oma-aloitteisuus tarkoittaa ideoiden esille tuomista ilman mitään toivoa niiden toteuttamisesta"

Ystäväni turhautuminen johtui prosesseista, jotka suurimmasssa osassa tapauksista tappavat ideat. Ja kun idea lopulta menee läpi, se on jo puoli vuotta vanha.

Ihan oikeasti. Ei se nyt voi näinkään olla. Ja ei sen nyt ainakaan näin pitäisi olla. Jos yritykset oikeasti haluavat oma-aloitteisia työntekijöitä, eikö rekryilmoitusten pitäisi olla seuraavia:

"Etsimme oma-aloitteisia työntekijöitä, joilla on myös aito mahdollisuus toteuttaa ideansa"

Ainoa asia mitä tämä edellyttäisi yrityksiltä ja pomoilta on rehellisyyttä ja luottamusta. Rehellisyys siihen, että jos odotamme oma-aloitteellisuutta, annamme siihen myös tilan. Tämän tien tulisi ilman muuta olla kaksisuuntainen. Ja luottamusta siihen, että kaksisuuntaisella tiellä ei tule rekkaa vastaan kummallakin kaistalla yhtäaikaa.

P.S. Pahoittelut mahdollisista pilkkuvirheistä. Uskottu oikolukijani on ansaitulla vapaalla. 

Kun seinät kaatuu

Olen viime aikoina pohtinut sattuneesta syystä stressiä. Tarkemmin sanottuna olen pohtinut sitä miksi ihmiset alkavat stressaamaan asioista ja miten ihmisten käyttäytyminen muuttuu stressin alla. Wikipedian määrittää stressin seuraavasti:

”Stressi voidaan määritellä ympäristön yksilöön kohdistamaksi uhkaksi tai vahingolliseksi vaikutukseksi tai yksilön vasteeksi tällaisiin tekijöihin.”

Toisin sanoen ihminen alkaa stressaamaan, kun hän kokee ympäristönsä uhkaavaksi. Miten stressi koetaan on yksilöllistä, mutta työelämässä se liittyy yleensä henkilön kokemaan kovuuteen (tulee se sitten pomolta, kollegoilta tai asiakkailta).

Mielenkiintoisin puoli stressissä kuitenkin on kuinka se vaikuttaa ihmisten käytökseen. Normaalisti hiljaisesta ihmisestä voi tulla hyökkäävä. Ja päinvastoin: henkilö, joka on normaalisti äänessä vaipuu jonnekin taustalle. Hän mököttää ja lähtee kesken päivän kotiin.

Yleensä tämä käytöksen täydellinen  muutos liittyy luontaiseen puolustusreaktioon, joka ihmisiin iskee uhkaavissa tilanteissa. Tämä taas johtaa juurensa luolamiesaikaan jolloin ihmisten elämä keskittyi lähinnä selviytymiseen päivästä toiseen sapellihammastiikereitä ja mammutteja vastaan. Seth Godin on viitannut, että ihmisten aivoissa on ns. liskoaivo-osa, joka ottaa ihmisen valtaansa vielä nykyäänkin uhkaavassa tilanteessa. Toisin sanoen stressin alla ihmiset taantuvat takaisin luolamiesaikaan.

Pelkkä ajatuskin siitä, että ipadien, älypuhelinten ja excelien keskellä ihmisten käyttäytymistä stressin alla ohjaa luolamiesajan vaistot on kiehtova. Vaikka autot alkaisivat huomenna lentää ja ensi viikolla Marsissa olisi miljoonan hengen yhdyskunta, selviytyminen perustuu kuitenkin loppujen lopuksi samoihin asioihin, kun aikana jolloin tulentekoa kehiteltiin.

Olettaen, että haluamme kehittyä myös tunteiden hallinnassa luolamiehistä eteenpäin (ei pahalla luomamiehiä kohtaan), mitkä ovat tavat, joilla voimme hallita stressin aiheuttamia tunteita ja tunteiden aiheuttamia seurauksia? Scott Belskyn mukaan homma on helppoa kuin se kuuluisa heinänteko:

1.      Perusta päätökset prosessiin: Stressin alla on yleistä tehdä päätöksiä nopeasti ja ilman kaikkea mahdollista tietoa. Teen monesti näin myös itse. Tällä menettelytavalla pyrin saamaan stressaavat asiat alta pois mahdollisimman nopeasti. Ymmärtäähän sen: jos tiikeri on tulossa sinua kohti, luontainen reaktio on juosta karkuun ja nopeasti. Juoksutyyli ei ole ensimmäisenä mielessä. Nykymaailmassa kuitenkin nopeiden päätösten tulokset voivat olla, no, moninaisia. Tärkeintä Belskyn mukaan olisi kuitenkin pysähtyä hetkeksi ja noudattaa normaalia prosessia.

2.      Pysy avoinna: Käytännössä, ymmärrä, että tarvitset muita. Yleensä stressin alla ongelmien ratkaisu vaatii muidenkin apua. Kuitenkin alitajuisesti ihmiset pyrkivät sulkemaan muut pois sillä hetkellä, kun heitä tarvittaisiin eniten.

3.      Älä taannu: Kuten sanottu, stressi tuo yleensä esille henkilön pimeän puolen johon monesti liittyy itsekkyyttä, vainoharhaisuutta (jep, tämä on totta myös allekirjoittaneen kohdalla) ja lyhytnäköisyyttä. Yleensä asiat alkavat kertautumaan henkilön päässä, koska avoimuus on jäänyt vähällä. Ja tämä on omiaan lisäämään stressiä…

Kuitenkin, jos ihminen on stressin alla seurannut luolamiesvaistojaan miljoonia vuosia, yllämainittujen kolmen askeleen seuraaminen vaatii aikaa ja toistoja. Ja paljon. Toisaalta jos miettii työpahoinvointikeskustelua Suomessa, kaikki kulminoituu stressaantuneisiin pomoihin, jotka väistelevät kvartaalipaineessa nykyajan sapellihammastiikereitä, exceleitä, vastaan.

Toistot lienee siis paikallaan aloittaa heti.