Laiskat työntekijät

Viime viikolla järjestettiin Jyväskylässä Nordic Business Forum, jonka tarkoituksena oli kerätä ajatuksia ja ideoita liittyen bisneksen ja hyvinvoinnin kasvuun. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi tilaisuuteen oli kutsuttu puhujiksi kieltämättä vaikuttava määrä Suomen ja maailman johtavia yrityselämän asiantuntijoita (mm. Richard Branson ja Daniel Pink). Itse en päässyt valitettavasti paikalle (ensi vuonna parempaa suunnittelua), mutta seurasin tilaisuutta aktiivisesti Twitterin kautta. 

Osana tilaisuutta oli paneelikeskustelu kasvuyrityksen rakentamisesta, mihin osallistuivat muun muassa Rovion markkinointijohtaja Peter Westerbacka ja St1:n toimitusjohtaja Mika Anttonen. Twitter-seurannan mukaan kyseisiltä henkilöiltä tuli paneelikeskustelun aikana seuraavat kommentit:

"Suomessa saadaan nykyään kaikki liian helpolla, ei ole nälkää yrittää ylittää itsensä" (Anttonen)

"Ei ole Kiinassa näkynyt paljon downshiftauskulttuuria" (Westerbacka)

Kummatkin kommentit ovat luonnollisesti yksittäisiä heittoja irrallaan kokonaisuudesta eikä niitä tulisi lukea kuin piru raamattua. Kuitenkin niistä löytyy sama pohjavire johon olen törmännyt eri yhteyksissä liian monta kertaa. Tämän koulukunnan mukaan Suomen suurin haaste tulevaisuudessa on laiskistuneet työntekijät, jotka haluavat saada mahdollisimman paljon mahdollisimman helposti. Ongelmaa pidetään työntekijälähtöisenä. Muualla kaikki paremmin, ruoho vihreämpää ja ihmiset mukavampia.

Pysähdytäänpä miettimään asiaa hetkeksi. Henkilö viihtyy työssään, jos hän kokee sen arvojensa mukaiseksi, tehtävän merkitykselliseksi, työssä on tarpeeksi vapautta ja henkilön osaaminen vastaa tehtävässä vaadittavaa osaamista. Kuten kaikki tietävät, työssään viihtyvät henkilöt tulevat töihin iloisina, tekevät parhaansa joka päivä ja jopa yrittävät ylittää itsensä. Töihin tullaan hyvällä fiiliksellä, mikä näkyy hyvinä tuloksina.

Jos siis henkilöt haluavat downshiftata eikä heiltä löydy halua itsensä ylittämiseen, eikö ongelma ole silloin nimenomaan työnantaja- eikä työntekijälähtöinen? Eikö tässä tapauksessa työntekijöiden syyllistämisen sijaan pitäisi miettiä ensisijaisesti, mikä suomalaisessa työelämässä mättää, eikä olettaa ihmisten kärsivän luterilaisella nöyryydellä työpaikalla? Jos työ ei maistu, on aivan turha edes olettaa henkilön pyrkivän ylittämään itsensä. Jos työ ei maistu, eikö silloin ole kaikkien edun mukaista, että aletaan downshiftaamaan eikä jäädä voimaan pahoin työpaikoille?

Ongelman työnantajalähtöisyyttä tukee muun muassa syyskuun puolessavälissä julkaistu tutkimus, jossa  huono johtaminen ja työilmapiiri nostettiin suomalaisen työelämän suurimmaksi ongelmiksi. Sekä johtaminen että työilmapiiri sattuvat myös olemaan ne asiat, jotka ovat suurimmat vaikuttajat työssä viihtymiseen. Jos pomo nyt sattuu olemaan huono, harva meistä jaksaa yrittää mitään ylimääräistä. Huonon johtajan alaisuudessa ylimääräinen energia käytetään maailmanympärimatkan suunnitteluun tai sitten CV:n päivittämiseen.

On niin 1900-lukua syyllistää ainoastaan henkilöitä, jos työ ei maistu. Toisaalta se on inhimillistä, sillä sitä kautta voidaan unohtaa se mahdollisuus, että johtajien ja yrityksen omassa toiminnassa voisi olla joskus jotain tarkastelemisen aihetta. 

Ja sama asian voi todeta niin Chengdussa, Pekingissä kuin Helsingissäkin.