Ainoa mittari

Kuvitellaan seuraava tilanne: Töissä on ollut vaikea päivä. Oikeastaan töissä on ollut aivan kaamea päivä, asiakkaat ovat valittaneet, pomo on hiillostanut ja kollegat aukoneet päätään. Työnteko on ollut tekemistä, jonka merkitys yritykselle tai edes tiimille on ollut jossain mitättömän ja olemattoman välimaastossa. Koko päivä on ollut selviytymistaistelua. Ja ehkä tämä ei ollut ensimmäinen tällainen päivä. Ehkä samaa on jatkunut jo muutama viikko tai kuukausi.

Päivä on pulkassa kahdeksan tunnin jälkeen ja edessä on matka kotia. Mikä on fiilis kotona tällaisen päivän jälkeen? Ja miten se fiilis näkyy kotona mahdollisesti odottavalle perheelle tai lapsille? Henkilöstä riippuen se näkyy väsymisenä, tiuskimisena tai ehkäpä hiljaisuutena. Muiden ilot ja murheet jäävät taustalle henkilön käydessä läpi omassa päässään päivän tapahtumia. Joka tapauksessa se näkyy. Ja se vaikuttaa myös muiden elämään. Fiiliksellä kun on tapana tarttua ihmisestä toiseen. Kun vauva hymyilee, sille hymyillään takaisin. Kun puoliso on hiljainen ja tiuskii, sille pakataan tiuskimaan takaisin.

Näin työhyvinvointi (tai –pahoinvointi) tulee myös osaksi arkea työn ulkopuolella. Se myös vaikuttaa perhe-elämään. Aloin miettimään aihetta nähdessäni videon Bob Champanin puheesta TED-konferenssissa. Puhe perustui amerikkalaiseen näkökulmaan, mutta se oli kuitenkin hyvin lähellä asioita, jotka koskettavat myös suomalaisia. Chapmanin mukaan Yhdysvalloissa on 1,7 miljoonaa ihmistä, jotka eivät tiedä miksi työ, jota tekevät on tärkeää tai onko se mahdollisesti millään tavalla tärkeää. Tuloksena on koti-iltoja, joissa puolisot eivät puhu toisilleen ja keskittyvät prosessoimaan omaa pahoinvointiaan.

Chapman oli tiedostanut tämän korrelaatiosuhteen ja ottanut asian tietoisesti huomioon omassa yrityksessään. Osana johtajuuden parannusohjelmiaan hän oli alkanut seuraamaan työhyvinvointia uudella mittarilla: työntekijöiden avioeromäärällä. Mitä enemmän avioeroja, sitä huonompaan suuntaan johtajuus yrityksessä oli menossa. Ja päinvastoin. Samalla mitä paremmin ihmiset voivat kotonaan, sitä paremmin he pärjäävät työssään. Työhyvinvoinnista alkaa siis positiivinen kierre, joka näkyy kotona ja kodin kautta töissä.

Ajatus sinänsä avioeromäärien seuraamisesta on mielenkiintoinen. On totta, että työpahoinvointi näkyy myös kotona ja se kysyy myös puolisolta venymistä. Samalla aivan tuo mittari antaa myös erilaisen perspektiivin perinteisiin sairasloma- yms. mittareihin. Toisaalta herää kysymys kuinka seurata avioerojen määrää aukottomasti? Ja tarvitseeko työnantajan oikeasti tietääkään sitä aukottomasti?

Asia tulee takaisin loppujen lopuksi yrityskulttuuriin. Onko yrityksen kulttuuri sellainen, missä henkilöiden hyvinvointi kiinnostaa? Jos työntekijät kokevat kulttuurin yksilölähtöiseksi, he todennäköisesti jakavat myös yksityiselämänsä tapahtumat toisilleen. Jos asioista on lupa puhua, niistä myös puhutaan, ja niitä voidaan mitata. Toisaalta, jos kulttuurissa unohdetaan yksilöt ja keskitytään ainoastaan kasvottoman organisaation prosesseihin, ei yksityiselämän asiat tule esille. Samassa kulttuurissa katoaa helposti myös työn tarkoitus ja mielekkyys.

Mikä näkyy myöhemmin illalla myös kotona.