Rakastan rakastan, välitän välitän

Eräs työkaverini käveli huoneeseeni muutama kuukausi sitten ja teki perustavaa laatua olevan kysymyksen. Kysyksen, jota olen miettinyt oikeastaan siitä saakka lähes päivittäin:

"Miksi työelämässä pitäisi olla aina kova? Mitä vikaa on pehmeydessä?"

En ollut ajatellut asiaa aikaisemmin näillä termeillä, mutta kun kysymykset tulivat ilmoille, aloin kiinnittämään asiaan huomiota. Päivittäin työpaikoilla eri puolella maailmaa huudetaan, uhkaillaan, vaaditaan enemmän nopeammin ja vielä paremmin. Ihmiset pitävät toisia ihmisiä työpaikoilla helposti kasvottomina olentoina joiden päälle on helppo kaataa oikeastaan mitä vain. Ihmiset kovistelevat toisilleen niin kasvotusten, puhelimitse kuin sähköpostin välityksellä. Parhaimmissa tapauksessa uhkaillaan irtisanoutumisilla tai uhkauksista kovimmilla:

"Tämä kyllä muistetaan."

Jos joku ei pärjää tässä oravanpyörässä, kommentit liittyvät aina jotenkin Darwiniin, evoluutioon ja vahvimpien selviytymiseen. Loppukaneetissa asiaan liitetään Ruotsi ja heidän oletettu pehmeytensä. Ja niin sivu kääntyy.

Olen palannut tähän kysymykseen aina, kun olen nähnyt ihmisten puuskuttavan aikataulujen, pomojen ja asiakkaiden paineiden alla. Lähes kaikissa tapauksissa puuskuttavat henkilöt siirtävät kokemaansa kovuutta eteenpäin omille kollegoilleen/asiakkailleen/alaisilleen. Toisin sanoen ihmiset ovat kovia, koska heille ollaan kovia. On helppo siirtää omia paineita eteenpäin ja siirtää huomio pois itsestään. Koko asetelma herättää muutamia kysymyksiä:

1. Kuka on se henkilö, joka on aikoinaan laittanut kovuuden liikkeelle?
2. Mihin kovuus loppuu? Onko jossain henkilö joka imee kaikkien muiden kovuuden itseensä välittämättä sitä eteenpäin?
3. Mitä kovuudella oikeasti voitetaan? Onko siinä jotain ihailtavaa? Mikä ihmisiä vaivaa?

Vastaukset kysymyksiin 1 ja 2 liittynevät jotenkin teologiaan, filosofiaan tai vastaavaan, joten en edes yritä vastata niihin. Sen sijaan kysymys 3 on oikeastaan kaiken työpahoinvointikeskustelun ytimessä. Jos kovuus työelämässä on normi, eikö se pitkässä juoksussa aja ihmiset loppuun? Jos työviikot toisensa jälkeen on selviytymistä kvartaalikapitalismin puristuksissa, kova kovaa vasten, mihin jää tila inhimillisyydelle? Voiko ihmisten olettaa jaksavan kovuutta kvartaalitaloudessa vuosikymmeniä?

Mitä enemmän olen asiaa pohtinut, sitä enemmän olen ymmärtänyt miksi ihmiset downshiftaavat ja luopuvat urastaan. Miksi kukaan vapaaehtoisesti lähtee kovuuden oravanpyörään, jos vaihtoehto on pehmoilu? Pehmoilu tarkoittaa ennen kaikkea välittämistä niin itsestään kuin ympäristöstäänkin. Mitä enemmän ihmiset välittävät toisistaan, sitä paremmin he toisiaan kohtelevat. Mitä paremmin ihmiset toisiaan kohtelevat, sitä onnellisempia he ovat. Kaikki alkaa välittämisestä ja päättyy välittämiseen. 

Ja...voisiko olla, että paremmat tulokset myös yrityksille tulisivat pehmeyden kautta? Voisiko olla, että ihmiset viihtyisivät sellaisissa yrityksissä pidempään? Voisiko olla, että hyvinvoivat työntekijät tekevät myös parempaa työtä? Tätä mieltä on ainakin Seth Godin:

"Care More.

It's only two words, but it's hard to think of a better mantra for the organization that is smart enough to understand the core underpinning of their business, as well as one in search of a reason for being."

Ja enää jää jäljelle toteutus. Toteutus, joka saataisiin käytäntöön kaikkialla maailmassa yhtä aikaa. Toteutus, joka muuttaisi työelämää kaikkialla kerralla.

Ja sitten heräsin ja oli maanantaiaamu. 

P.S. Paras tapa huomata kovuuden läsnäolo on mennä perjantain klo 17 mihin tahansa baariin Helsingissä ja kuunnella mistä ihmiset puhuvat: kovuudesta.